Oon saanu täällä jo jonkin verran kamuja. Tai oikeestaan välillä tuntuu että kaikki tietää mut, mutta mä en tiedä ketään. Ihmisiä saattaa tulla juttelemaan tai moikkaavat kun kävelevät vastaan ja huikkaavat samalla että muistatko minut. Siinä sitten nolona yrittää vääntää omaa pokerinaamaa asentoon ja mumista jotain, että muistan muistan tai vaihtoehtoisesti myöntää suoraan ettei ole harmainta aavistustakaan siitä, missä ollaan tavattu. Suosin ensimmäistä, sillä jälkimmäinen keino useimmiten pahoittaa kysyjän mielen.
Muutenki täällä on toi small talk -kulttuuri pikkuisen erilainen kuin koti-Suomessa, jossa sitä tulee käveltyä katse maassa ja naama mutrulla eteenpäin. Ensimmäisinä päivinä mua alkoi sapettaa suuresti, kun joka toinen vastaan tulija kysyi "Hi, how are you?", mut nykyään siitä on tullut jo mullekin ihan perusfraasi ja osaan vastata suvereenisti että "I'm good. U?" ja jatkaa matkaa eteenpäin.
Lisäksi joka viides vastaantulija tuntuu olevan myös vailla tyttöystävää. Paikalliset tyttökaverini kertoivat, että on ihan normaalia, että sun puhelinnumeroa kysytään taksissa kanssamatkustajien toimesta tai että ruokakaupassa joku tulee koputtamaan olkapäälle ja kysymään lähtisitkö kahville. Mutta ensimmäistä kertaa kun näin tapahtui, niin kyllä mä todella säikähdin ja hyvä etten alkanut tekemään hugo-testejä ja kysymään kuinkas paljon sitä on tullutkaan nautittua sitä ilojuomaa tähän tiistaiseen aamupäivään. Kyllä tää on kaukana kotoisesta niskaperseotteella baarista kotiin -tyylistä, mut kai tähänki tottuu. Pitää vaan opetella sanomaan ei tai muuten on puhelimen sim-kortti täynnä Reinoja ja Matteja ja Uksfuaoakndeja kyselemässä "Hi sweet how are u?". Sain myös tarjouksen sellaisesta väliaikaisesta poikaystävästä, jonka voi sitten tunteettomasti jättää tänne, kun kotiinlähdön aika koittaa. Hassuja juttuja.
Ekana koulupäivänä en tajunnut oikein ollenkaan pelätä sitä etten välttämättä saakaan kavereita tai että mulla ei ole ketään kenen kanssa hengailla ennenkuin tajusin istuvani yksin yliopiston nurmikolla odottamassa luennon alkua (jotai ei siis koskaan tapahtunut). Siinä sitten yritin esittää tärkeää ja vähemmän yksinäistä (tiedättehän kaikki temput kännykän räpläämisestä samojen infopapereiden uudestaan ja uudestaan lukemiseen), kun muuan Arthur tuli koputtamaan olkapäälleni ja kysymään, että ootko sää vähän hukassa. Pariakymmentä minuuttia myöhemmin mulla olikin jo iso jengi ympärillä, olin saanut ranskan ja oshiwambon kielen oppeja, tietoa talon tavoista ja vuosisadan bileetkin oli jo luvattu saman viikon perjantaille. Nyt olen toista viikkoa koulussa ja uusiin naamoihin on tullut tutustuttua päivittäin, mutta silti tärkeimmät ihmiset on vieläkin nämä tyypit, jotka ensimmäisinä ottivat mut ystävällisesti vastaan.
Perjantaina sitten oli kuin olikin ne back to the school -bailut ja paikalliset ystäväni pääsivät näyttämään maalaistytölle suuren maailman klubimeininkiä. No ei se paikka paljoa Pieksämäen galaxista eronnut, mutta tanssittua tuli. Voi luoja miten nää ihmiset täällä tanssiikaan! Ihan joka ikinen hytkyy edes vähän musiikin tahdissa, mutta useimmiten tanssijalla on rytmi veressä ja hän sen myös näyttää. Mä tunsin itseni tönkköjalkoineni ja kipsilantioineni aina aika ajoin elefantiksi posliinikaupassa, kun katsoin vierestä tuttujen ja tuntemattomien mieletöntä sheikkaamista.
Mun yksi uusista kavereista on myös tällä kyseisellä klubilla DJ:nä ja se sitten heti alkuillasta veti mut ylös DJ-tasanteelle ja esitteli myös kaikille muille klubin tiskijukille. Sen jälkeen aina tasaisen säännöllisin väliajoin kajareista kuului: "Chez ntempa finlaaaaaaaaaand can you party? finland put your hannnnnds up". Ja sitte minä hypin siellä kädet ilmassa ja kaikki mun kaverit vaan huusi ja kirkui ja voi juku ku oli hauskaa. Lunastin myös aiemmin antamani lupauksen hyvästä juhlakestävyydestäni, kun jaksoin bailata iltakymmenestä aina aamukuuteen ja valomerkkiin asti. 06:38 katsoin kelloa yliopiston asuntolassa ja nukahdin varmaan onnellisen uupunut hymy kasvoillani.
Lily, Jasmine ja määää buarissa!
Muutenki täällä on toi small talk -kulttuuri pikkuisen erilainen kuin koti-Suomessa, jossa sitä tulee käveltyä katse maassa ja naama mutrulla eteenpäin. Ensimmäisinä päivinä mua alkoi sapettaa suuresti, kun joka toinen vastaan tulija kysyi "Hi, how are you?", mut nykyään siitä on tullut jo mullekin ihan perusfraasi ja osaan vastata suvereenisti että "I'm good. U?" ja jatkaa matkaa eteenpäin.
Lisäksi joka viides vastaantulija tuntuu olevan myös vailla tyttöystävää. Paikalliset tyttökaverini kertoivat, että on ihan normaalia, että sun puhelinnumeroa kysytään taksissa kanssamatkustajien toimesta tai että ruokakaupassa joku tulee koputtamaan olkapäälle ja kysymään lähtisitkö kahville. Mutta ensimmäistä kertaa kun näin tapahtui, niin kyllä mä todella säikähdin ja hyvä etten alkanut tekemään hugo-testejä ja kysymään kuinkas paljon sitä on tullutkaan nautittua sitä ilojuomaa tähän tiistaiseen aamupäivään. Kyllä tää on kaukana kotoisesta niskaperseotteella baarista kotiin -tyylistä, mut kai tähänki tottuu. Pitää vaan opetella sanomaan ei tai muuten on puhelimen sim-kortti täynnä Reinoja ja Matteja ja Uksfuaoakndeja kyselemässä "Hi sweet how are u?". Sain myös tarjouksen sellaisesta väliaikaisesta poikaystävästä, jonka voi sitten tunteettomasti jättää tänne, kun kotiinlähdön aika koittaa. Hassuja juttuja.
Ekana koulupäivänä en tajunnut oikein ollenkaan pelätä sitä etten välttämättä saakaan kavereita tai että mulla ei ole ketään kenen kanssa hengailla ennenkuin tajusin istuvani yksin yliopiston nurmikolla odottamassa luennon alkua (jotai ei siis koskaan tapahtunut). Siinä sitten yritin esittää tärkeää ja vähemmän yksinäistä (tiedättehän kaikki temput kännykän räpläämisestä samojen infopapereiden uudestaan ja uudestaan lukemiseen), kun muuan Arthur tuli koputtamaan olkapäälleni ja kysymään, että ootko sää vähän hukassa. Pariakymmentä minuuttia myöhemmin mulla olikin jo iso jengi ympärillä, olin saanut ranskan ja oshiwambon kielen oppeja, tietoa talon tavoista ja vuosisadan bileetkin oli jo luvattu saman viikon perjantaille. Nyt olen toista viikkoa koulussa ja uusiin naamoihin on tullut tutustuttua päivittäin, mutta silti tärkeimmät ihmiset on vieläkin nämä tyypit, jotka ensimmäisinä ottivat mut ystävällisesti vastaan.
Perjantaina sitten oli kuin olikin ne back to the school -bailut ja paikalliset ystäväni pääsivät näyttämään maalaistytölle suuren maailman klubimeininkiä. No ei se paikka paljoa Pieksämäen galaxista eronnut, mutta tanssittua tuli. Voi luoja miten nää ihmiset täällä tanssiikaan! Ihan joka ikinen hytkyy edes vähän musiikin tahdissa, mutta useimmiten tanssijalla on rytmi veressä ja hän sen myös näyttää. Mä tunsin itseni tönkköjalkoineni ja kipsilantioineni aina aika ajoin elefantiksi posliinikaupassa, kun katsoin vierestä tuttujen ja tuntemattomien mieletöntä sheikkaamista.
Mun yksi uusista kavereista on myös tällä kyseisellä klubilla DJ:nä ja se sitten heti alkuillasta veti mut ylös DJ-tasanteelle ja esitteli myös kaikille muille klubin tiskijukille. Sen jälkeen aina tasaisen säännöllisin väliajoin kajareista kuului: "Chez ntempa finlaaaaaaaaaand can you party? finland put your hannnnnds up". Ja sitte minä hypin siellä kädet ilmassa ja kaikki mun kaverit vaan huusi ja kirkui ja voi juku ku oli hauskaa. Lunastin myös aiemmin antamani lupauksen hyvästä juhlakestävyydestäni, kun jaksoin bailata iltakymmenestä aina aamukuuteen ja valomerkkiin asti. 06:38 katsoin kelloa yliopiston asuntolassa ja nukahdin varmaan onnellisen uupunut hymy kasvoillani.
kaikista eniten mä olen kateellinen sulle tosta matkasta juurikin siks että saat ympäri maailmaa tuttuja ja rfendejä ja sä voit matkustaa minnepäin vaan ja sulla on majoitus ja muut asiat kunnossa. otat mut joskus jonnekin mukaan :)-labi
VastaaPoistajoo meidän täytyy tehdä joku roadtrippi, edes jäppilään! ja oikeessa oot, uusien ihmisten tapaaminen on kyllä mitä hienointa, mutta auta armias kun jäähyväisten hetki tulee... arghh! onneks jokaisesta kohtaamisesta jää joku jälki ja muisto. :------))
VastaaPoista