terveisiä

Hyvää kuuluu. Opettajat tekevät tällä hetkellä kaikkensa ettei meillä vain olisi liikaa vapaa-aikaa ennen ensi viikolla alkavaa kevätlomaa. 

asia, joka saa suun mutrulle on ainainen...

Turvattomuus. Lähes päivittäin joku kysyy minulta miten koen Namibian, ja tähän kysymykseen vastaan joka kerta nauttivani todella, todella paljon, mutta yksi asia joka minua vaivaa on turvattomuus. Se tekee minut välillä todella väsyneeksi täällä. Tiedän että Namibia on Afrikan turvallisimpia valtioita ja saan olla onnellinen edes tämän vertaisista vapauksista, mutta silti jatkuva varuillaan olo saa toisinaan kaipaamaan takaisin omaan kotiin, jossa voi mennä ja tulla miten haluaa sen suurempia murehtimatta.

Täällä kaikki paikat ovat lukittuja (useimmiten tupla- ellei triplalukoilla), talojen ympärillä on korkeat metalli- tai kiviaidat piikkilankoineen ja rautaportteineen ja yhtään tärkeämmän rakennuksen ollessa kyseessä vartijoita vilisee silmissä. Mm. yliopistoaluekin on piikkilanka-aidattu ja täällä on 24 tuntia vuorokaudessa päivystävät vartijat, niin ulkoporteilla kuin myös alueen sisällä sijaitsevien asuntoloiden ovilla. Ilman opiskelijakorttia tai muuta vastaavaa virallista kulkulupaa on turha yrittää päästä sisälle. Ystäväni eivät voineet uskoa korviaan, kun kerroin että Suomessa talojen ovet saattavat useinkin olla lukitsematta.

Tämä lukkojen ja aitojen mukanaan tuoma häkki-efekti ei kuitenkaan ole se pahin, vaan se, etten voi mennä niinkuin haluan! Pimeän tulon jälkeen kuuden maissa illalla on enää turha kuvitella lähtevänsä kävelemään yksin kaupunkiin (päivisin sen teen, vaikkeivat kaikki siitä pidäkään) vaan taksilla on ajettava ja jos olet lähdössä jostain muualta kuin yliopistolta, niin kukaan ei esimerkiksi anna sun odottaa taksia yksin koska "se on niin vaarallista". Ja sitten pitää vielä kuitata tekstiviestillä kaverille että on päässyt turvallisesti kotiin... Hohhoijaa! Mä en oo tottunu tähän!
Muutenkin tuo pimeä rajoittaa elämää sen verran, että esim. lenkille ei voi sitten enää kuuden jälkeen lähteä (ellei halua juosta ympyrää yliopiston urheilukentällä) ja luennot taas kestävät joka päivä lähemmäksi viittä ja kuutta. Mutta oppiipahan tästäkin taas jotain, nimittäin arvostamaan suuremmin sitä, kun valoisan ajan pituus ei ole sanelemassa päivärutiinejani...

Niin ja ainiin, kuulin myös jotain sellaista, että massatapahtumissa laukustaan ja kännykästään kannattaa pitää kunnolla kiinni....krhöm...

Tässä vielä erittäin, erittäin hämärää todistusaineistoa tiistai-illan kulinaristisesta kokeilustani; syötiin matoja! Limaista, mutta maukasta! ps. pitää ehkä toivoa että saan jostain parempia kuvia....

retki sossulsveihin...

Perjantaina olimme lähdössä retkelle Afrikan vanhimmalle aavikolle, Sossulsveihin, Namibiin. Paikka on viitisen sataa kilometriä täältä Windhoekista lounaaseen, joten autossa istumista oli siis tiedossa. Keksittiin idea aika spontaanisti Sonjan kanssa ihan muutamaa päivää aiemmin ja yritettiin saada tuttuja couchsurfing.org -yhteisön jäseniä mukaan myös. Lopulta meitä oli kasassa neljän hengen joukkio ja määrämme oli lähteä perjantaina aamupäivällä heti mun luentojen jälkeen, että ehtisimme ennen pimeän tuloa perille. Noh, retken suunittelusta unohtui kuitenkin sellainen pikku momentti, että This Is Africa ja asiat harvemmin menee ihan niinkuin strömssössä. Matkaan tuli monenlaisia  mutkia, kuten yhden kanssamatkustajan tekemät oharit ja autonvuokraamisen vaikeus. Juoksimme kuusi (Sonja ja Juergen jopa yhdeksän) tuntia  ympäri kaupunkia paikasta toiseen ja usein kolmatta kertaa takaisin samaan paikkaan yrittäen järjestää niin autoa, leirintäaluepaikkaa kuin kansallispuiston sisäänpääsylippuakin. Lopulta puoli kuudelta tilanne oli siinä pisteessä, että minun olisi vielä pitänyt lähteä 10kilometrin päähän yliopistolle siirtämään verkkopankissa rahaa tilille ja sitten palata takaisin autovuokraamoon saadaksemme auton maksettua, ja Juergenin olisi pitänyt jättää luottokorttinsa viikonlopuksi Windhoekiin, vakuudeksi siitä, että rahat todella tulisivat hoitumaan firman tilille. Siinä vaiheessa tyynen rauhallisena ja hymyilevän hyväntuulisena pysynyt  Juergen räjähti totaalisesti ja heitti hanskat tiskiin. Myös Sonjalta oli mennyt maku koko matkasta, kun taas minä olin vaikeuksien yllättäessä innostunut koko ajan enemmän ja enemmän lähdöstä. Tuntui että mitä vaikeammaksi lähtemisen järjestäminen tuli, sitä kiehtovammaksi se muuttui ja sitä enemmän minä sitä halusin. Yritin vielä viimeiseen asti inttää ja maanitella ystäviäni olemaan luovuttamatta ja mm. tarjouduin järjestämään kaiken ja olemaan hakemassa heitä kotiovelta aamuhämärässä, mutta jopa epätoivoisista yrityksistäni huolimatta hävisin kanssamatkustajille äänin 2-1.

Loppujen lopuksi siinä sitten kävi niin, että löysimme itsemme istumasta maailman korkeimman hiekkadyynin sijasta Windhoekin  korkeimmasta näköalabaarista hotelli Hiltonin kattoterassilta... Jaksoin mököttää ja näytellä loukkaantunutta tovereilleni jopa puolisen tuntia, mutta elämä kirkastui jälleen, kun aivan ihana ja korvasta korvaan hymyilevä baarimikko teki minulle hienon sinisen drinkin ja kaksi hullua saksalaisystävääni päättivät mennä uimaan vaatteet päällä kyseisen hienostohotellin baarin uima-altaaseen...
Seuraavassa hetkessä olimmekin yhtäkkiä jo Project x-kotibileissä Eroksen kaupunginosassa. Paikalliset teinit olivat innostuneet samannimisen elokuvan merkeissä järjestämään myös omat, valtavat kotibileet jonne on kutsuttu KAIKKI. No kaikista en tiedä, mutta Namibian poliisin tiedotteen mukaan paikalla oli noin 600 juhlijaa, että ihan hyvin se viesti kuitenkin oli ihmiseltä toiselle kulkenut. Noin suuri joukko nuoria juhlijoita eikä minkäänlaista järjestystä lienee kuitenkin ollut osasyy siihen, että bileet oli paikallisen poliisin toimesta keskeytetty jo ennen yhtätoista. Bileet eivät olleet juhlat meidän makuumme ja tunsimme itsemme Sonjan kanssa todella vanhoiksi kurpiksi, kun tyydyimme vain seuraamaan sivusta muiden toilailua.

                                                Kuvat: http://lotteringnews.blogspot.com/ .

Minulla olisi ollut omiakin kuvia illasta, mutta onnistuin pääsemään eroon puhelimestani vain hetkeä ennen kuin poliisi tuli paikalle keskeyttämään juhlintaa. Luulen jopa nähneeni ne teinit jotka puhelimeni ottivat, mutta yritäpä siinä kaaoksessa ja ihmisjoukossa löytää yhtään ketään uudelleen. Puhelimesta viis, mutta muistikortilla oli paljon juttuja joilla oli mulle suurta tunnearvoa...

Lauantaipäivä menikin hyvin pitkälle puhelinostoksilla paikallisessa ostoskeskuksessa. Kulutin varmaan pari, kolme tuntia etsien sopivaa puhelinta (mitään niistä ominaisuuksista tietenkään ymmärtämättä), mutta lopulta otin vain spontaanisti sen luurin mikä tuntui kädessä parhaimmalta eikä tehnyt lompakkoon liian suurta lovea. Matkapuhelimet täällä Namibiassa on mun kokemuksen perusteella jonkin verran kalliimpia kuin Suomessa. 

Illalla meillä piti olla Sonjan läksiäisjuhlat (hän lähtee tällä viikolla takaisin Saksaan) ja rauhallista grillailua Asserin kotona, mutta jotenkin ne pippalot olivat kääntyneet kotibileiksi jo ennenkuin saavuin paikalle. Lopulta tulin huijatuksi lähtemään vielä klubillekin, kun siellä kuulemma oli joku spesiaali-ilta ja suuri Etelä-Afrikkalainen dj-nimi soittamassa. En huomannut mitään muuta eroa tavalliseen iltaan verrattuna kuin lippujen hinnat. Tosta Chez Ntempa -klubista on jo tässä kuukauden sisällä tullut mulle vähänniinkö Galaxy Pieksämäellä. Joka kerta sitä sanoo että ei ole menossa,mutta kuitenkin loppujen lopuksi löytää itsensä kävelemästä kotiin vasta auringon noustessa... 

Juomapeliä Namibialaisittain. En olekaan ennen juonut viskiä vesiputouksessa...

Mulle tulee kyllä kova ikävä Sonjaa ja yhteisiä juttutuokioita. Meillä on paljon yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja jaetaan hyvin samanlaisia juttuja elämässä tällä hetkellä. Onneksi Pohjois-Saksaan pääsee helposti vierailulle. 

Meikä kyllä rakastaa sunnuntaita. Saa hyvällä omalla tunnolla ottaa rennosti koko päivän eikä ole kiire eikä hoppu mihinkään. Yleensä kaikki kaveritkin lepäilee omissa koloissaan, niin saa ihan rauhassa olla antisosiaalinen edes yhtenä päivänä viikossa. Tää on tämmöne hengähdystauko! 

Että tämä maraton-postaus saisi vielä hieman lisää pituutta, ajattelin jakaa tässä muutaman kipaleen. Namibiassa on hyvinkin nuori nykymusiikkikulttuuri, eikä paljoa omia hittinikkareita löydy ja jos löytyy, niin kaikki tekee samalla kaavalla kappaleita. Sen takia monet kuunteleekin ulkolaista musiikkia. Nämäkin esiintyjät taitaa olla Nigeriasta... 

P Square feat. RickRoss - Beautiful Onyinye

Dj Oliver Twist - Djban

Mm. näitä kappaleita on tullut muutaman kerran kuultua ja tanssittua tässä viime viikkojen aikana. Ensimmäisen kappaleen musiikkivideoon on tullut törmättyä klubien ja taksien lisäksi hyvinkin usein myös aamupalalla ollessa, kun musiikki pauhaa yliopiston ruokalan monista telkkareissa. Että se siitä ruokarauhasta sitten. Vaikka en ole tämän kaltaisen musiikin suurkuluttaja, niin hyvin on aivopesu tehonnut. Joka kerta kun kuulee näitä, niin alkaa hymyilyttää ja  tekee vaan mieli tanssia! 

PS.Jos joku tietää miten saan kierrettyä yliopiston verkon youtube-blokkaukset, niin saa vihjaista. Terveisin nimimerkki "alkaa pikkuhiljaa kyrpiä"

sunnuntaibrunssi

Jos minulla olisi lista, jossa luetellaan asioita joita jokaisen Namibiassa matkailevan täytyy tehdä, niin saisin taas vetäistä yhden asian yli, nimittäin kapanan syömisen. Suomessa viime lukukaudella vaihto-oppilaana ollut Asser halusi viedä minut sunnuntaina maistamaan tuota kansallisherkkua. No, minähän nappasin myös saksalaisen ystäväni mukaan ja iltapäivällä löysimme itsemme Katuturasta kapana-kaupoilta. 

Eräs ystäväni kertoi, että kaupunginosan nimi, Katutura tarkoittaa jotakin siihen suuntaan, että "me emme asu täällä", joka taas juontaa juurensa siirtomaa-ajoista. Kun ulkomaalaiset valloittajat tulivat Windhoekiin, niin he asuttivat parhaimman ja kauniimman asuinalueen, Hochlandparkin käyttöönsä ja ajoivat paikalliset asukkaat pois kotiseudultaan. No, nykyään Hochlandpark on sitten enimmäkseen varakkaiden ihmisten asuinseutua ja lähellä kaupungin keskustaa, kun taas Katutura sijaitsee noin kymmenen kilometrin päässä ja sieltä löytyy mm. myös Windhoekin ainoat slummialueet. Mutta sunnuntaisen vierailuni perusteella voisin sanoa, että ihanan elävää seutua! Tuntuu että muilla asuinalueilla ihmiset vain sulkeutuu koteihinsa, mutta tuosta kaupunginosasta elämä löytyi kaduilta (voinee johtua myös siitä, että sunnuntai oli todella lämmin ja aurinkoinen päivä pitkään aikaan).

Kapana on lihaisaa herkkua, joita myyjät grillaavat joka päivä suurilla kivisillä tulisijoilla eri puolilla kaupunginosaa. Me päädyimme syöpöttelemään Wanahedan -alueelle, joka sijaitsee lähellä Asserin kotia. Vaikka liha oli hyvää, niin pakko myöntää että minua kyllä vähän hirvitti ne eläinten ruhot joista sitä lihaa pannuille leikeltiin. Toisaalta, eipä ole ainakaan huolta tehotuotannosta tai säilöntäaineista, paikallinen liha on todella tuoretta ja tulee (ainakin minulle kerrotun mukaan) suoraan pientuottajilta.

Kapanan valmistuksesta olisi myös Eviran tätit saattaneet kauhistua, nimitäin meininki oli aika kaukana hygieniapassin opeista. Kaikki lihan käsittely tapahtui paljain käsin (eikä ole niin nuukaa, että milloin ne kädet on pesty) ja valmis annos heitettiin sanomalehtipaperille, jonka päälle sitten ripoteltiin suolaa ja muita mausteita. Mut voi, se oli hyvää se! Lisäksi otettiin tuoretta leipää ja mitäpä muutakaan kuin tietenkin kokista....... Ihmiset juo NIIIIIIIIIIINN paljon täällä coca-colaa. Hyvin on markkinointi uponnut, pienemmät limpparifirmat eivät täällä oikein pärjääkään kun coca-cola company jyrää ne surutta alleen. 

Jälkiruuaksi Asser kehoitti meitä maistamaan "rasvapullaa" eli suomalaisen munkin sukulaista, joskin ilman hilloa ja sokeria. Sieltä me Sonjan kanssa sitten suoraan öljykattilasta pullamme poimittiin ja pistettiin poskeen. Täällä ei paljoa kaloreista nipoteta!

pakkaspäivä

Tänä aamuna kun laskeuduin ylhäisestä yksinäisyydestäni aamupalalle alas koulun ruokalaan, tuntui jo hostellin ulko-ovella kasvojani vastaan puskenut tuuli erilaiselta kuin viime päivinä ollut leuto, mutta napakka kevätvire. (Itseasiassa ehdimme jo ystävien kanssa iloita siitä, että illat ovat lämmenneet eikä tarvitse ottaa takkia mukaan edes yönsilmään lähtiessä.) Mutta kuten sananlaskukin tietää, itku pitkästä ilosta... Tänään ilma tuntui jäätävältä. Oikeastaan tuntui kuin olisi ollut Suomessa syyskuun aurinkoisina, mutta viileän kirpsakoina päivinä. Niinä päivinä jolloin vielä väenväkisin heittää kukkamekolle, vaikka tiedostaa ilmaston kavaluuden ja vilustumisen korkean mahdollisuuden. 

No, minä en tietenkään ollut tätä kylmyyttä vielä tiedostanut (lue: mahani kaipasi aamupuuroa ja sitä ah-niin-ihanaa pullaleipää), joten vaelsin määrätietoisesti jäätävää viimaa uhmaten kohti päärakennusta ja höyryäviä puurokattiloita. Ruokalassa minua kohtasi yllätys, kaikki ystäväni istuivat toppatakit päällä ja teemukit kädessä yrittäen epätoivoisesti lämmitellä kohmeisia sormiaan. Sain myös osakseni outoja katseita ja ihmetteleviä huudahduksia hullusta valkoisesta tytöstä, kun kävelin aamupalajonoon leggingseissä, kesämekossa ja ohuessa villatakissa. 

Myöhemmin kuulin, että tänään on taas historiallisen kylmä päivä ja että aamulla mittarit olivat näyttäneet jopa miinusasteita. Aamupalan jälkeen hetken oloani tunnusteltuani myös minä päätin hakea lisää lämmikettä ylleni. Ja voin kertoa, oli silti kylmä (tässä vaiheessa muuan ystäväni yleensä toteaa, että johtuu vain siitä, että kaikki lämpö on mennyt  ruuan seuraksi vatsalaukkuun)! 

Koulupäivä oli aika tuskallinen, sillä UNAMin rakennukset ovat suuria ja kylmiä kivirakennuksia ja lämmityksestä ei tietenkään ole tietoakaan. Nämä kyseiset arkkitehtoniset ratkaisut toimivat varmaankin erinomaisesti neljänkymmenen asteen kesäkuumalla, mutta muutaman plusasteen talvipäivään niitä ei ole tarkoitettu... Iltapäivä vietettiinkin sitten kavereiden kanssa ulkona istuksimalla ja lämmittelemällä auringossa, joka kyllä siis porotti siniseltä taivaalta, mutta sattui vain häviämään etelä-mantereelta käyville talvituulille (Etelä-Afrikassa oli satanut tänään lunta). 

Mutta joo, myös minun maineeni jäänaisena kärsi vähän tänä päivänä, mm. eräs poika totesi, että mukava nähdä sinullakin joskus vaatteet päällä. Paikalliset ystäväni eivät vain aina tahdo oikein käsittää, että Namibian kahden plusasteen lämpötila saattaa minusta tuntua aivan yhtä pahalta kuin kymmenkertainen määrä miinusasteita suomessa... Mutta joo, tämän pitkähkön ja ontuvan tarinan päätteeksi ajattelin vain todeta, että voi kevät, kevät, tule jo!

Lauantaina kävin katsastamassa Klein-Windhoekissa joka lauantai järjestettävät markkinat ja törmäsin sattumalta Swakopmundissa kanssani olleisiin saksalaisiin tyttöihin, Heleniin ja Luiseen. Tämä jäänee viimeiseksi kerraksi kun heitä täällä näen, sillä molemmat lähtevät tällä viikolla takaisin Saksaan viimeistä lukiovuottaan puurtaamaan. Hirveän suloisia tyttöjä, ikävä tulee!

Klein Windhoek on kaupunginosana aivan kuin eri maailmaan astuisi. Kaduilla kävellessä vastaan tulee oikeastaan vaan afrikaanseja ja muita valkoisia ja joka paikasta näkee, että tähän alueeseen on satsattu enemmän rahaa kuin moneen muuhun. Oikeastaan se on kuin oma pienen pieni kaupunkinsa.

Tämän korukojun ruotsalainen nainen (pyllistelee sinisissään kameraan päin) oli tullut Namibiaan aikoinaan yliopistovaihdon takia. Nyt kahdeksan vuotta on kulunut ja hän on naimisissa sekä odottaa kolmatta lastaan. Hehhe, kamut, tässäkö nyt se kuuluisa varoittava esimerkki...

kertoisko joku missä kaverit kasvaa?

Oon saanu täällä jo jonkin verran kamuja. Tai oikeestaan välillä tuntuu että kaikki tietää mut, mutta mä en tiedä ketään. Ihmisiä saattaa tulla juttelemaan tai moikkaavat kun kävelevät vastaan ja huikkaavat samalla että muistatko minut. Siinä sitten nolona yrittää vääntää omaa pokerinaamaa asentoon ja mumista jotain, että muistan muistan tai vaihtoehtoisesti myöntää suoraan ettei ole harmainta aavistustakaan siitä, missä ollaan tavattu. Suosin ensimmäistä, sillä jälkimmäinen keino useimmiten pahoittaa kysyjän mielen.

Muutenki täällä on toi small talk -kulttuuri pikkuisen erilainen kuin koti-Suomessa, jossa sitä tulee käveltyä katse maassa ja naama mutrulla eteenpäin. Ensimmäisinä päivinä mua alkoi sapettaa suuresti, kun joka toinen vastaan tulija kysyi "Hi, how are you?", mut nykyään siitä on tullut jo mullekin ihan perusfraasi ja osaan vastata suvereenisti että "I'm good. U?" ja jatkaa matkaa eteenpäin.
Lisäksi joka viides vastaantulija tuntuu olevan myös vailla tyttöystävää. Paikalliset tyttökaverini kertoivat, että on ihan normaalia, että sun puhelinnumeroa kysytään taksissa kanssamatkustajien toimesta tai että ruokakaupassa joku tulee koputtamaan olkapäälle ja kysymään lähtisitkö kahville. Mutta ensimmäistä kertaa kun näin tapahtui, niin kyllä mä todella säikähdin ja hyvä etten alkanut tekemään hugo-testejä ja kysymään kuinkas paljon sitä on tullutkaan nautittua sitä ilojuomaa tähän tiistaiseen aamupäivään. Kyllä tää on kaukana kotoisesta niskaperseotteella baarista kotiin -tyylistä, mut kai tähänki tottuu. Pitää vaan opetella sanomaan ei tai muuten on puhelimen sim-kortti täynnä Reinoja ja Matteja ja Uksfuaoakndeja kyselemässä "Hi sweet how are u?". Sain myös tarjouksen sellaisesta väliaikaisesta poikaystävästä, jonka voi sitten tunteettomasti jättää tänne, kun kotiinlähdön aika koittaa. Hassuja juttuja.

Ekana koulupäivänä en tajunnut oikein ollenkaan pelätä sitä etten välttämättä saakaan kavereita tai että mulla ei ole ketään kenen kanssa hengailla ennenkuin tajusin istuvani yksin yliopiston nurmikolla odottamassa luennon alkua (jotai ei siis koskaan tapahtunut). Siinä sitten yritin esittää tärkeää ja vähemmän yksinäistä (tiedättehän kaikki temput kännykän räpläämisestä samojen infopapereiden uudestaan ja uudestaan lukemiseen), kun muuan Arthur tuli koputtamaan olkapäälleni ja kysymään, että ootko sää vähän hukassa. Pariakymmentä minuuttia myöhemmin mulla olikin jo iso jengi ympärillä, olin saanut ranskan ja oshiwambon kielen oppeja, tietoa talon tavoista ja vuosisadan bileetkin oli jo luvattu saman viikon perjantaille. Nyt olen toista viikkoa koulussa ja uusiin naamoihin on tullut tutustuttua päivittäin, mutta silti tärkeimmät ihmiset on vieläkin nämä tyypit, jotka ensimmäisinä ottivat mut ystävällisesti vastaan.

Perjantaina sitten oli kuin olikin ne back to the school -bailut ja paikalliset ystäväni pääsivät näyttämään maalaistytölle suuren maailman klubimeininkiä. No ei se paikka paljoa Pieksämäen galaxista eronnut, mutta tanssittua tuli. Voi luoja miten nää ihmiset täällä tanssiikaan! Ihan joka ikinen hytkyy edes vähän musiikin tahdissa, mutta useimmiten tanssijalla on rytmi veressä ja hän sen myös näyttää. Mä tunsin itseni tönkköjalkoineni ja kipsilantioineni aina aika ajoin elefantiksi posliinikaupassa, kun katsoin vierestä tuttujen ja tuntemattomien mieletöntä sheikkaamista.
Mun yksi uusista kavereista on myös tällä kyseisellä klubilla DJ:nä ja se sitten heti alkuillasta veti mut ylös DJ-tasanteelle ja esitteli myös kaikille muille klubin tiskijukille. Sen jälkeen aina tasaisen säännöllisin väliajoin kajareista kuului: "Chez ntempa finlaaaaaaaaaand can you party? finland put your hannnnnds up". Ja sitte minä hypin siellä kädet ilmassa ja kaikki mun kaverit vaan huusi ja kirkui ja voi juku ku oli hauskaa. Lunastin myös aiemmin antamani lupauksen hyvästä juhlakestävyydestäni, kun jaksoin bailata iltakymmenestä aina aamukuuteen ja valomerkkiin asti. 06:38 katsoin kelloa yliopiston asuntolassa ja nukahdin varmaan onnellisen uupunut hymy kasvoillani.

Lily, Jasmine ja määää buarissa!