pakkaspäivä

Tänä aamuna kun laskeuduin ylhäisestä yksinäisyydestäni aamupalalle alas koulun ruokalaan, tuntui jo hostellin ulko-ovella kasvojani vastaan puskenut tuuli erilaiselta kuin viime päivinä ollut leuto, mutta napakka kevätvire. (Itseasiassa ehdimme jo ystävien kanssa iloita siitä, että illat ovat lämmenneet eikä tarvitse ottaa takkia mukaan edes yönsilmään lähtiessä.) Mutta kuten sananlaskukin tietää, itku pitkästä ilosta... Tänään ilma tuntui jäätävältä. Oikeastaan tuntui kuin olisi ollut Suomessa syyskuun aurinkoisina, mutta viileän kirpsakoina päivinä. Niinä päivinä jolloin vielä väenväkisin heittää kukkamekolle, vaikka tiedostaa ilmaston kavaluuden ja vilustumisen korkean mahdollisuuden. 

No, minä en tietenkään ollut tätä kylmyyttä vielä tiedostanut (lue: mahani kaipasi aamupuuroa ja sitä ah-niin-ihanaa pullaleipää), joten vaelsin määrätietoisesti jäätävää viimaa uhmaten kohti päärakennusta ja höyryäviä puurokattiloita. Ruokalassa minua kohtasi yllätys, kaikki ystäväni istuivat toppatakit päällä ja teemukit kädessä yrittäen epätoivoisesti lämmitellä kohmeisia sormiaan. Sain myös osakseni outoja katseita ja ihmetteleviä huudahduksia hullusta valkoisesta tytöstä, kun kävelin aamupalajonoon leggingseissä, kesämekossa ja ohuessa villatakissa. 

Myöhemmin kuulin, että tänään on taas historiallisen kylmä päivä ja että aamulla mittarit olivat näyttäneet jopa miinusasteita. Aamupalan jälkeen hetken oloani tunnusteltuani myös minä päätin hakea lisää lämmikettä ylleni. Ja voin kertoa, oli silti kylmä (tässä vaiheessa muuan ystäväni yleensä toteaa, että johtuu vain siitä, että kaikki lämpö on mennyt  ruuan seuraksi vatsalaukkuun)! 

Koulupäivä oli aika tuskallinen, sillä UNAMin rakennukset ovat suuria ja kylmiä kivirakennuksia ja lämmityksestä ei tietenkään ole tietoakaan. Nämä kyseiset arkkitehtoniset ratkaisut toimivat varmaankin erinomaisesti neljänkymmenen asteen kesäkuumalla, mutta muutaman plusasteen talvipäivään niitä ei ole tarkoitettu... Iltapäivä vietettiinkin sitten kavereiden kanssa ulkona istuksimalla ja lämmittelemällä auringossa, joka kyllä siis porotti siniseltä taivaalta, mutta sattui vain häviämään etelä-mantereelta käyville talvituulille (Etelä-Afrikassa oli satanut tänään lunta). 

Mutta joo, myös minun maineeni jäänaisena kärsi vähän tänä päivänä, mm. eräs poika totesi, että mukava nähdä sinullakin joskus vaatteet päällä. Paikalliset ystäväni eivät vain aina tahdo oikein käsittää, että Namibian kahden plusasteen lämpötila saattaa minusta tuntua aivan yhtä pahalta kuin kymmenkertainen määrä miinusasteita suomessa... Mutta joo, tämän pitkähkön ja ontuvan tarinan päätteeksi ajattelin vain todeta, että voi kevät, kevät, tule jo!

Lauantaina kävin katsastamassa Klein-Windhoekissa joka lauantai järjestettävät markkinat ja törmäsin sattumalta Swakopmundissa kanssani olleisiin saksalaisiin tyttöihin, Heleniin ja Luiseen. Tämä jäänee viimeiseksi kerraksi kun heitä täällä näen, sillä molemmat lähtevät tällä viikolla takaisin Saksaan viimeistä lukiovuottaan puurtaamaan. Hirveän suloisia tyttöjä, ikävä tulee!

Klein Windhoek on kaupunginosana aivan kuin eri maailmaan astuisi. Kaduilla kävellessä vastaan tulee oikeastaan vaan afrikaanseja ja muita valkoisia ja joka paikasta näkee, että tähän alueeseen on satsattu enemmän rahaa kuin moneen muuhun. Oikeastaan se on kuin oma pienen pieni kaupunkinsa.

Tämän korukojun ruotsalainen nainen (pyllistelee sinisissään kameraan päin) oli tullut Namibiaan aikoinaan yliopistovaihdon takia. Nyt kahdeksan vuotta on kulunut ja hän on naimisissa sekä odottaa kolmatta lastaan. Hehhe, kamut, tässäkö nyt se kuuluisa varoittava esimerkki...