Turvattomuus. Lähes päivittäin joku kysyy minulta miten koen Namibian, ja tähän kysymykseen vastaan joka kerta nauttivani todella, todella paljon, mutta yksi asia joka minua vaivaa on turvattomuus. Se tekee minut välillä todella väsyneeksi täällä. Tiedän että Namibia on Afrikan turvallisimpia valtioita ja saan olla onnellinen edes tämän vertaisista vapauksista, mutta silti jatkuva varuillaan olo saa toisinaan kaipaamaan takaisin omaan kotiin, jossa voi mennä ja tulla miten haluaa sen suurempia murehtimatta.
Täällä kaikki paikat ovat lukittuja (useimmiten tupla- ellei triplalukoilla), talojen ympärillä on korkeat metalli- tai kiviaidat piikkilankoineen ja rautaportteineen ja yhtään tärkeämmän rakennuksen ollessa kyseessä vartijoita vilisee silmissä. Mm. yliopistoaluekin on piikkilanka-aidattu ja täällä on 24 tuntia vuorokaudessa päivystävät vartijat, niin ulkoporteilla kuin myös alueen sisällä sijaitsevien asuntoloiden ovilla. Ilman opiskelijakorttia tai muuta vastaavaa virallista kulkulupaa on turha yrittää päästä sisälle. Ystäväni eivät voineet uskoa korviaan, kun kerroin että Suomessa talojen ovet saattavat useinkin olla lukitsematta.
Tämä lukkojen ja aitojen mukanaan tuoma häkki-efekti ei kuitenkaan ole se pahin, vaan se, etten voi mennä niinkuin haluan! Pimeän tulon jälkeen kuuden maissa illalla on enää turha kuvitella lähtevänsä kävelemään yksin kaupunkiin (päivisin sen teen, vaikkeivat kaikki siitä pidäkään) vaan taksilla on ajettava ja jos olet lähdössä jostain muualta kuin yliopistolta, niin kukaan ei esimerkiksi anna sun odottaa taksia yksin koska "se on niin vaarallista". Ja sitten pitää vielä kuitata tekstiviestillä kaverille että on päässyt turvallisesti kotiin... Hohhoijaa! Mä en oo tottunu tähän!
Muutenkin tuo pimeä rajoittaa elämää sen verran, että esim. lenkille ei voi sitten enää kuuden jälkeen lähteä (ellei halua juosta ympyrää yliopiston urheilukentällä) ja luennot taas kestävät joka päivä lähemmäksi viittä ja kuutta. Mutta oppiipahan tästäkin taas jotain, nimittäin arvostamaan suuremmin sitä, kun valoisan ajan pituus ei ole sanelemassa päivärutiinejani...
Niin ja ainiin, kuulin myös jotain sellaista, että massatapahtumissa laukustaan ja kännykästään kannattaa pitää kunnolla kiinni....krhöm...
Täällä kaikki paikat ovat lukittuja (useimmiten tupla- ellei triplalukoilla), talojen ympärillä on korkeat metalli- tai kiviaidat piikkilankoineen ja rautaportteineen ja yhtään tärkeämmän rakennuksen ollessa kyseessä vartijoita vilisee silmissä. Mm. yliopistoaluekin on piikkilanka-aidattu ja täällä on 24 tuntia vuorokaudessa päivystävät vartijat, niin ulkoporteilla kuin myös alueen sisällä sijaitsevien asuntoloiden ovilla. Ilman opiskelijakorttia tai muuta vastaavaa virallista kulkulupaa on turha yrittää päästä sisälle. Ystäväni eivät voineet uskoa korviaan, kun kerroin että Suomessa talojen ovet saattavat useinkin olla lukitsematta.
Tämä lukkojen ja aitojen mukanaan tuoma häkki-efekti ei kuitenkaan ole se pahin, vaan se, etten voi mennä niinkuin haluan! Pimeän tulon jälkeen kuuden maissa illalla on enää turha kuvitella lähtevänsä kävelemään yksin kaupunkiin (päivisin sen teen, vaikkeivat kaikki siitä pidäkään) vaan taksilla on ajettava ja jos olet lähdössä jostain muualta kuin yliopistolta, niin kukaan ei esimerkiksi anna sun odottaa taksia yksin koska "se on niin vaarallista". Ja sitten pitää vielä kuitata tekstiviestillä kaverille että on päässyt turvallisesti kotiin... Hohhoijaa! Mä en oo tottunu tähän!
Muutenkin tuo pimeä rajoittaa elämää sen verran, että esim. lenkille ei voi sitten enää kuuden jälkeen lähteä (ellei halua juosta ympyrää yliopiston urheilukentällä) ja luennot taas kestävät joka päivä lähemmäksi viittä ja kuutta. Mutta oppiipahan tästäkin taas jotain, nimittäin arvostamaan suuremmin sitä, kun valoisan ajan pituus ei ole sanelemassa päivärutiinejani...
Tässä vielä erittäin, erittäin hämärää todistusaineistoa tiistai-illan kulinaristisesta kokeilustani; syötiin matoja! Limaista, mutta maukasta! ps. pitää ehkä toivoa että saan jostain parempia kuvia....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti