Perjantaina olimme lähdössä retkelle Afrikan vanhimmalle aavikolle, Sossulsveihin, Namibiin. Paikka on viitisen sataa kilometriä täältä Windhoekista lounaaseen, joten autossa istumista oli siis tiedossa. Keksittiin idea aika spontaanisti Sonjan kanssa ihan muutamaa päivää aiemmin ja yritettiin saada tuttuja couchsurfing.org -yhteisön jäseniä mukaan myös. Lopulta meitä oli kasassa neljän hengen joukkio ja määrämme oli lähteä perjantaina aamupäivällä heti mun luentojen jälkeen, että ehtisimme ennen pimeän tuloa perille. Noh, retken suunittelusta unohtui kuitenkin sellainen pikku momentti, että This Is Africa ja asiat harvemmin menee ihan niinkuin strömssössä. Matkaan tuli monenlaisia mutkia, kuten yhden kanssamatkustajan tekemät oharit ja autonvuokraamisen vaikeus. Juoksimme kuusi (Sonja ja Juergen jopa yhdeksän) tuntia ympäri kaupunkia paikasta toiseen ja usein kolmatta kertaa takaisin samaan paikkaan yrittäen järjestää niin autoa, leirintäaluepaikkaa kuin kansallispuiston sisäänpääsylippuakin. Lopulta puoli kuudelta tilanne oli siinä pisteessä, että minun olisi vielä pitänyt lähteä 10kilometrin päähän yliopistolle siirtämään verkkopankissa rahaa tilille ja sitten palata takaisin autovuokraamoon saadaksemme auton maksettua, ja Juergenin olisi pitänyt jättää luottokorttinsa viikonlopuksi Windhoekiin, vakuudeksi siitä, että rahat todella tulisivat hoitumaan firman tilille. Siinä vaiheessa tyynen rauhallisena ja hymyilevän hyväntuulisena pysynyt Juergen räjähti totaalisesti ja heitti hanskat tiskiin. Myös Sonjalta oli mennyt maku koko matkasta, kun taas minä olin vaikeuksien yllättäessä innostunut koko ajan enemmän ja enemmän lähdöstä. Tuntui että mitä vaikeammaksi lähtemisen järjestäminen tuli, sitä kiehtovammaksi se muuttui ja sitä enemmän minä sitä halusin. Yritin vielä viimeiseen asti inttää ja maanitella ystäviäni olemaan luovuttamatta ja mm. tarjouduin järjestämään kaiken ja olemaan hakemassa heitä kotiovelta aamuhämärässä, mutta jopa epätoivoisista yrityksistäni huolimatta hävisin kanssamatkustajille äänin 2-1.
Loppujen lopuksi siinä sitten kävi niin, että löysimme itsemme istumasta maailman korkeimman hiekkadyynin sijasta Windhoekin korkeimmasta näköalabaarista hotelli Hiltonin kattoterassilta... Jaksoin mököttää ja näytellä loukkaantunutta tovereilleni jopa puolisen tuntia, mutta elämä kirkastui jälleen, kun aivan ihana ja korvasta korvaan hymyilevä baarimikko teki minulle hienon sinisen drinkin ja kaksi hullua saksalaisystävääni päättivät mennä uimaan vaatteet päällä kyseisen hienostohotellin baarin uima-altaaseen...
Seuraavassa hetkessä olimmekin yhtäkkiä jo Project x-kotibileissä Eroksen kaupunginosassa. Paikalliset teinit olivat innostuneet samannimisen elokuvan merkeissä järjestämään myös omat, valtavat kotibileet jonne on kutsuttu KAIKKI. No kaikista en tiedä, mutta Namibian poliisin tiedotteen mukaan paikalla oli noin 600 juhlijaa, että ihan hyvin se viesti kuitenkin oli ihmiseltä toiselle kulkenut. Noin suuri joukko nuoria juhlijoita eikä minkäänlaista järjestystä lienee kuitenkin ollut osasyy siihen, että bileet oli paikallisen poliisin toimesta keskeytetty jo ennen yhtätoista. Bileet eivät olleet juhlat meidän makuumme ja tunsimme itsemme Sonjan kanssa todella vanhoiksi kurpiksi, kun tyydyimme vain seuraamaan sivusta muiden toilailua.
Seuraavassa hetkessä olimmekin yhtäkkiä jo Project x-kotibileissä Eroksen kaupunginosassa. Paikalliset teinit olivat innostuneet samannimisen elokuvan merkeissä järjestämään myös omat, valtavat kotibileet jonne on kutsuttu KAIKKI. No kaikista en tiedä, mutta Namibian poliisin tiedotteen mukaan paikalla oli noin 600 juhlijaa, että ihan hyvin se viesti kuitenkin oli ihmiseltä toiselle kulkenut. Noin suuri joukko nuoria juhlijoita eikä minkäänlaista järjestystä lienee kuitenkin ollut osasyy siihen, että bileet oli paikallisen poliisin toimesta keskeytetty jo ennen yhtätoista. Bileet eivät olleet juhlat meidän makuumme ja tunsimme itsemme Sonjan kanssa todella vanhoiksi kurpiksi, kun tyydyimme vain seuraamaan sivusta muiden toilailua.
Kuvat: http://lotteringnews.blogspot.com/ .
Minulla olisi ollut omiakin kuvia illasta, mutta onnistuin pääsemään eroon puhelimestani vain hetkeä ennen kuin poliisi tuli paikalle keskeyttämään juhlintaa. Luulen jopa nähneeni ne teinit jotka puhelimeni ottivat, mutta yritäpä siinä kaaoksessa ja ihmisjoukossa löytää yhtään ketään uudelleen. Puhelimesta viis, mutta muistikortilla oli paljon juttuja joilla oli mulle suurta tunnearvoa...
Lauantaipäivä menikin hyvin pitkälle puhelinostoksilla paikallisessa ostoskeskuksessa. Kulutin varmaan pari, kolme tuntia etsien sopivaa puhelinta (mitään niistä ominaisuuksista tietenkään ymmärtämättä), mutta lopulta otin vain spontaanisti sen luurin mikä tuntui kädessä parhaimmalta eikä tehnyt lompakkoon liian suurta lovea. Matkapuhelimet täällä Namibiassa on mun kokemuksen perusteella jonkin verran kalliimpia kuin Suomessa.
Illalla meillä piti olla Sonjan läksiäisjuhlat (hän lähtee tällä viikolla takaisin Saksaan) ja rauhallista grillailua Asserin kotona, mutta jotenkin ne pippalot olivat kääntyneet kotibileiksi jo ennenkuin saavuin paikalle. Lopulta tulin huijatuksi lähtemään vielä klubillekin, kun siellä kuulemma oli joku spesiaali-ilta ja suuri Etelä-Afrikkalainen dj-nimi soittamassa. En huomannut mitään muuta eroa tavalliseen iltaan verrattuna kuin lippujen hinnat. Tosta Chez Ntempa -klubista on jo tässä kuukauden sisällä tullut mulle vähänniinkö Galaxy Pieksämäellä. Joka kerta sitä sanoo että ei ole menossa,mutta kuitenkin loppujen lopuksi löytää itsensä kävelemästä kotiin vasta auringon noustessa...
Juomapeliä Namibialaisittain. En olekaan ennen juonut viskiä vesiputouksessa...
Mulle tulee kyllä kova ikävä Sonjaa ja yhteisiä juttutuokioita. Meillä on paljon yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja jaetaan hyvin samanlaisia juttuja elämässä tällä hetkellä. Onneksi Pohjois-Saksaan pääsee helposti vierailulle.
Meikä kyllä rakastaa sunnuntaita. Saa hyvällä omalla tunnolla ottaa rennosti koko päivän eikä ole kiire eikä hoppu mihinkään. Yleensä kaikki kaveritkin lepäilee omissa koloissaan, niin saa ihan rauhassa olla antisosiaalinen edes yhtenä päivänä viikossa. Tää on tämmöne hengähdystauko!
Että tämä maraton-postaus saisi vielä hieman lisää pituutta, ajattelin jakaa tässä muutaman kipaleen. Namibiassa on hyvinkin nuori nykymusiikkikulttuuri, eikä paljoa omia hittinikkareita löydy ja jos löytyy, niin kaikki tekee samalla kaavalla kappaleita. Sen takia monet kuunteleekin ulkolaista musiikkia. Nämäkin esiintyjät taitaa olla Nigeriasta...
Mm. näitä kappaleita on tullut muutaman kerran kuultua ja tanssittua tässä viime viikkojen aikana. Ensimmäisen kappaleen musiikkivideoon on tullut törmättyä klubien ja taksien lisäksi hyvinkin usein myös aamupalalla ollessa, kun musiikki pauhaa yliopiston ruokalan monista telkkareissa. Että se siitä ruokarauhasta sitten. Vaikka en ole tämän kaltaisen musiikin suurkuluttaja, niin hyvin on aivopesu tehonnut. Joka kerta kun kuulee näitä, niin alkaa hymyilyttää ja tekee vaan mieli tanssia!
PS.Jos joku tietää miten saan kierrettyä yliopiston verkon youtube-blokkaukset, niin saa vihjaista. Terveisin nimimerkki "alkaa pikkuhiljaa kyrpiä"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti