tyhjä pää

Aamulla ei kyllä ikinä tiedä mihin sitä illalla päätyy. Perjantaina käytiin syömässä jonkun höperön piikkiin Hilton-hotellin vip-loungessa, jonka jälkeen oli pakko tietenkin päästä vielä nauttimaan Tornadon happy hourista. 

 Soveto-market oli sunnuntaiaamuna tyhjillään, joten mitäs siitä muutakaan keksisi kuin letityttäisi hiuksensa?

Sunnuntai-iltapäivän puistopäikkärit.

 

Sebastian kokkasi meille burrittoja.

Elävä ostos-tv:n mainoksemme Dustin.

Namibia on nähty. Monet tutut on jo lähtenyt tai tekee lähtöään lähipäivinä. Ihana Michelle nousi minuutti sitten ilmaan kohti Berliiniä ja uusia haasteita. Mulle tulee i-kä-vä.

Hirveesti jänniä juttuja ollu lähiaikoina. Luentoja ois enää reilu kuukausi jäljellä. Mitä todennäköisemmin tulen reputtamaan Contemporary African Politics -kurssin, mut muissa on vielä toivoa jäljellä. Olis pitänyt ottaa sanakirja mukaan matkalle. Kesä alkaa olla lähellä ja kevättuuli on rauhoittunut antaen tilaa polttavalle kuumuudelle. Silti kukaan mun kamuista ei halua ottaa mun kanssa aurinkoa, koska "hulluko sä oot, me ollaan jo mustia!" Olympian uima-allas pitäisi olla jo auki, niin ehkä sitä saa jonkun helppouskoisen houkuteltua vähän polskuttelemaan joku päivä. Niin ja mekon alta pilkottavista leggingseistä saa kuulemma jo luopua.

Sunnuntaina lähdetään Michaelin kanssa Botswanaan. Meibi.

move windhoek

Viime torstaina olin Michellen, Kaveton, Kamin ja yhden muun pojan (en muista nimeä) tekemässä Move Windhoek -projektia Katuturan nuorisokeskuksella. Michelle on täällä Windhoekissa tekemässä työharjoitteluaan liikenneministeriöllä, jonka alaisuuteen tuo Move Windhoek -projektikin ilmeisesti osittain kuuluu ja koska Michelle tietää että opiskelen myös sosiaalipedagogiikkaa, niin hän pyysi myös minua mukaan. 

Move Windhoek on projekti Windhoekin julkisten liikenneyhteyksien parantamiseksi. Sen toteutuksessa yritetään osallistaa mahdollisimman paljon paikallisia ihmisiä, erityisesti lapsia ja nuoria. Tarkoituksena on tuottaa kattava selvitys julkisen liikenteen (sekä jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden) nykytilasta kaupungissa ja tuottaa kehityssuunnitelma tulevaisuuden varalle. Lisäksi hankkeen tavoitteena on saada aikaan myös lähitulevaisuuden konkreettisia muutoksia, joihin lukeutuu esimerkiksi uusi oppilaitosten ja eri asuinalueiden välille avattu muutaman kerran päivässä toimiva bussiyhteys. 

Windhoekin julkinen liikenne on suoraan sanottuna surkea. Vaikka kaupunki on muuten hyvinkin kehittynyt ja länsimaalainen, on liikenteen infrastruktuuri melko huonossa jamassa. Suurin osa kaupunkilaisista käyttää taksia tai omaa autoaan paikasta toiseen liikkumiseen. 26% ihmisistä kulkee jalan, 4% kaupunkilaisista käyttää paikallista bussiliikennettä ja ainoastaan 1% pyöräilee (lähde:move windhoek). Se onkin suoranainen ihme jos näkee pyöräilijän tulevan sinua vastaan. 

Ihmiset ovat täällä todella laiskoja omien jalkojensa käyttäjiä. Jopa noin 2 kilometrin matkat kuljetaan taksilla kävelemisen sijasta. Mm. minä oon saanut koulukavereiden keskuudessa ihmettelyä, kun olen toisinaan kävellyt 4 kilometrin matkan supermarketille tai 8 kilometriä kaupungin keskustaan. Toisaalta se on osittain ymmärrettävää mm. pimeällä turvallisuuden takia ja valoisan aikaan samasta syystä, joskin silloin suurin turvallisuusriski koostunee siitä, ettei todellisia kevyenliikenteen väyliä ole, eikä ajokulttuuri kunnioita jalankulkijoita laisinkaan. Jos asuisin täällä pidemmän aikaa, niin pakko kyllä sanoa, että ilman omaa autoa ei tulisi toimeen,vaikka välimatkat eivät pitkiä olekaan. 

Yksi suurimpia syitä kevyen liikenteen kehittämiseksi kaupungissa on kuitenkin kulut. On tutkittu, että keskimäärin noin 10,3%  kuukausittaisista tuloista menee liikennekuluihin ja mitä alemmaksi tulotasolla mennään, sitä korkeammaksi tuo prosentti nousee, jopa 22,7% kaikista kuluista. Vaikka itselle 0,9-1,8 euron taksimatka ei suomalaisiin linja-autoihin verrattuna tunnu suurelta kertamenolta, mutta kun kopeutuu alas miettimään kaikkia turhia muutaman kilometrin silkasta laiskuudesta tai mukavuudenhalusta johtuvia taksimatkoja, koostuu niistä hyvinkin nopeasti isoja summia. Ja suomalaisena vaihto-opiskelijana mun tulotaso lienee kuitenkin jonkin verran suurempi kuin paikallisella keskiverto-opiskelijalla.

Eli tilausta kehitykselle olisi! Mutta ongelmana niin täällä kuin vaikka omassa kotikaupungissanikin on mm. ihmisten passiivisuus. Yhteiskunnallisiin asioihin osallistuminen tuntuu monelle hyvin kaukaiselta ajatukselta ja vallitseviin olosuhteisiin tyydytään nostamatta asiasta minkäänlaista vastarintaa. Kun kerroin yliopistokavereilleni tästä Move Windhoek -kampanjasta monet kohauttivat olkiaan ja sanoivat ettei voisi vähempää kiinnostaa, ja että minun tulisi ymmärtää että Windhoek on vasta kehittymässä, joten surkeat liikenneyhteydet annettakoon anteeksi ja jätettäköön tulevaisuuden harmiksi. Siihen ei enää auttanut heikko vasta-argumenttini siitä, että liikenneyhteydet on kyllä aika avainasemassa kaupungin kehittymiselle ja ihmisten liikkumiselle....

Mutta pienestä se on aloitettava, joten lähdimme siis lasten luo... 

Tämä oli ensimmäinen livenä näkemäni Hole-in-the-wall -keskus. Hihii! Hole in the wall (http://www.hole-in-the-wall.com/index.html) on intialaisen Sugata Mitran kehittämä oppimismenetelmä, jossa lapset oppivat itsenäisesti ilman valvontaa. Tässä ajatuksia herättävä video aiheesta: http://www.ted.com/talks/lang/fi/sugata_mitra_the_child_driven_education.html Pitäis löytyä suomenkieliset tekstityksetkin.

Noi lapset oli kyllä niiiiiiiiiiiiiin suloisia. Mulla on täällä jatkuva ikävä lapsia. Niin omia sisaruksia kuin muitakin kakaroita. Vietän aikaani kokoajan pelkästään nuorten ja aikuisten kanssa, ja nuo olivat ensimmäiset lapset joiden kanssa pääsin jutulle sitten Kapkaupungin, eli reilu pari kuukautta sitten. Oivoi, oikein sydämeen sattuu! Vanhan ukkini sanoja lainaten, lapset tuovat ilon ja naurun elämään.

Meidän kuvailusessioiden satoa voi nähdä mm. Facebookista osoitteesta https://www.facebook.com/movewindhoek. Lisäksi kampanjalla on omat Twitter ja Youtube -profiilit myöskin: http://www.youtube.com/movewindhoek ja http://twitter.com/movewindhoek. Ite en pääse yliopiston verkkoyhteyden takia tsekkaamaan youtubea, mutta sieltä löytynee myös muutama meidän tekemä video.

Toivon vilpittömästi onnea ja menestystä tuolle projektille. Toivottavasti tämä ei jää tähän, vaan yhä useammat kaupunkilaiset kiinnostuisivat nostamaan oman kortensa kekoon yhteisen asian puolesta. Ehkä jos joskus palaan vielä Namibiaan, voin pyöräillä onnellisena kaupungilla tai hypätä bussiin joka vie minut kaupungin toiselle laidalle kohtuuhintaan ja kattavin aikatauluin. 

sushi-sunday

Sunnuntaiaamuna suoritimme synninpäästömme kukin omilla tahoillamme (muut kirkossa, minä kuntosalilla) ja puolen päivän jälkeen kokoonnuimme Kelvinin luokse tekemään lounasta, joka tosin venyi melkein päivälliseksi, kun ei oltais millään maltettu lähteä kotiin. Michelle oli sushimestari, minä toin jäätelön ja pojat joi kaljaa ja valokuvas (kaikki kuvat kaksosten käsialaa, varastin törkeästi). Ihana sunnuntai!

UNAM cultural festival

Viime viikolla juhlittiin yliopiston perinteistä kulttuurifestivaalia ja 20-vuotissyntymäpäiväjuhlaa. Aiempina vuosina juhla on kestänyt koko viikon, mutta tällä kertaa se oli typistetty keskiviikosta lauantaihin. Keskiviikkoiltana oli ilmeisesti jonkin sortin gospel-konsertti, torstaina itse avajaisseremonia kulttuuriesityksineen ja lukuisine puheineen, perjantai-iltana oli musiikkifestivaalin paikka ja lauantaina kilpailtiin vuosittaisista ms. & mr. UNAM -titteleistä.

Yleisö tunnusti vaaleanpunaista väriä. Enemmistö yliopisto-opiskelijoista lienee wamboja, joiden perinneasuun tuo pinkki väritys kuuluu. 

Synttäreiden kunniaksi myös Namibian ensimmäinen presidentti, Sam Nujoma oli kiireiltään vaivautunut paikalle ja laski 20 valkeaa kyyhkyä vapaiksi lentämään taivaan tuuliin.

Siellä ne tiput on. 

 Ystävälläni Tendailla ei ole omaa heimoa, joten hän oli viime vuonna ostanut itselleen intian basaarista sarin. Ei hullumpi idea! :-------)

Perjantai-iltana oli sitten vuorossa ulkoilmakonsertti, jossa esiintyi kaikki Namibian "suuret tähdet" sekä pääesiintyjänä oli Etelä-Afrikkalainen DJ. Koko kulttuurifestivaalin ajan jalkapallokenttä oli täynnä ruokaa ja juomaa myyviä kojuja ja varsinkin torstai-iltana, jolloin paikalla ei ollut mitään muuta ohjelmaa kuin juominen ja syöminen, meno muistutti lähinnä yläkoululaisten valtaamaa Hiekanpään rantaa koulujen loppuna. Perjantainakin oli kohtuullisen samanlainen meininki, mutta liekö 50 dollarin sisäänpääsymaksu vai edellisillasta johtunut väsymys, joka rajoitti hieman porukan lukumäärää. 

Tämä on kuuluisa Lady May. Kuulemma vähän niinkuin Namibian Lady Gaga. Esiintynyt Etelä-Afrikan Big Brotherissa ja nyt hän on todella suuri tähti täällä... Tiedä häntä, minä en ainakaan vielä lämmennyt, kyllä Chisu vaan on maailman ihanin naisartisti. 

The pääesiintyjä. Suurin osa kuvista ovat ystäväni Arthurin ottamia, sillä annoin kamerani hänelle turvaan, silllä kulttuurifestivaali on myös tunnettu lukuisista taskuvarkaistaan. Kamera säilyi tallella ja yhtenä kappaleena, mutta minun laukkuni lähti litomaan. Viim kerrasta oppineena pidin sitä kyllä hyvin huolella ja vielä väärinpäin käännettynä, jottei kukaan voi huomaamattani sitä avata, mutta tällä kertaa oli käytössä paremmat taktiikat. Useampi poika alkoivat kilpaa töniä ja tuuppia minua ja siinä rytäkässä sitten yksi heistä repi laukun pääni yli ja katosi väkijoukkoon. Juoksin kyllä perään, mutta se oli jälleen kerran vähän kuin etsisi neulaa heinäsuovasta... Suhteellisen vähillä vaurioilla selvittiin kuitenkin tälläkin kertaa. Sain uuden huoneen avaimen menetetyn tilalle yhden evakossa nukutun yön jälkeen ja lauantaiaamuna etsiessäni laukkua uudestaan alueelta muuan mies oli löytänyt lompakkoni roskakasasta, joten sekä ajo- että pankkikortti ovat jälleen tallella ja rosvon käteen jäi vain noin 5euron arvosta rahaa ja mun kännykkä (taas). Toivottavasti oli sen arvoista.

Kaikenkaikkiaan ihan mielenkiintoinen kokemus tuo kulttuurifestivaali, mutta itse olisin ehkä odottanut vähän enemmän sitä kulttuuriohjelmaa... Yliopistolla kuitenkin koulutetaan ihmisiä niin teatterin kuin musiikinkin alalta ja täällä toimii monia erinäisiä harrasteryhmiä, mutta heiltä ei ollut luvassa mitään ohjelmaa. Ruoka- ja juomakulttuurin lisäksi ohjelma rajoittui lähinnä perjantai-illan musiikkikonserttiin ja torstain avajaisissa nähtyihin perinnetansseihin, joiden niidenkin kestoa rajoitettiin ohjelma-aikaa vievien, liian pitkien puheiden takia. Ystäväni Asser vertasi kulttuurifestivaalia Suomen vappuun, mutta itse hieman vieroksun ajatusta. Mutta toisaalta, oli ihana nähdä kaikkia tuttuja samana iltana ja samassa paikassa, vähänniinkö torilla tavataan -meiningillä.

Nyt mulla on kevätloma eikä mitään ohjelmaa. Mutsi käski tehdä retkiä lähiseuduille, mutta sekin on hankalaa kun ei ole autoa tai sellaisen omaavia kavereita. Taksikuskeja taas on erittäin hankala houkutella viemään sinua pidemmälle kuin 20 kilometriä kaupungin keskustasta. Mutta aika näyttäkööt, illoille on kyllä ohjelmaa, kun on luvassa elokuvaa, braii-iltaa ja djembe-rumpupiiriä, joten ehkä päivät voisi vaikka omistaa kunnon lomailulle eli lepäilylle, koulujuttujen tekemiselle ja liikunnan harrastamiselle. Ehkä saan vielä jonkun onnettoman houkuteltua kanssani Olympian ulkouima-altaalle. Mulla on koko ajan niin ikävä vettä!

UNAM

Näin kevätloman korvilla, voisi olla aika kertoa hieman kouluelämästäkin. Kuvia mulla ei koulusta ole (vielä), koska kaikkihan tietää, että koulu on perseestä ja diskot on jees. Joten tämän kirjoituksen kuvitus on suoraan hulluista baardeista, koska niitähän sitä aina koko viikko odotellaan.

Rakas opinahjoni University of Namibia, tuttujen kesken UNAM, on melko pitkälti juuri sitä mitä odotinkin. Aina välillä tuntuu että oon palannut takaisin lukioaikoihin, niin opetuksen kuin ihmisten juttujenkin puolesta, mutta luulen että se tekee ihan hyvää, ei aina tarvitse olla niin tosissaan.

Kaikessa saa odottaa ja jonottaa ja useimmiten joutuu myös mitä omituisemman paikasta toiseen pomputtelun kohteeksi. Lukukauden alussa jokaisen opiskelijan pitää mm. rekisteröityä kouluun ja kursseille ja tämä muuten kestää. Jotkut ystäväni joutuivat jonottamaan päiviä, kun taas minä pääsin ainoana vaihto-oppilaana kulkemaan kansainvälisyyskoordinaattorin rinnalla jonojen ohi, joten oma rekisteröitymiseni otti vain muutaman tunnin. Harvinaisen epäreilua, mutta en valita. Suurin osa henkilökunnasta on aivan mahtavaa sakkia ja hommat tulee asiallisesti hoidetuksi, mutta sitten joukkoon mahtuu myös niitä, joiden kanssa saa vääntää ja kääntää eikä välttämättä siltikään pääse toivottuun lopputulokseen. Esimerkiksi ensimmäisellä viikolla minulla oli ongelmia tietokoneeni internet-yhteyden kanssa, joten luonnollisestikin menin opiskelijoiden IT-apupisteeseen pyytämään jelppiä. Noooh, ensinnäkin ensimmäisellä kerralla en saanut apua lainkaan, sillä menin sinne väärään aikaan. Henkilökunta on kyllä koko ajan paikan päällä, mutta he voivat auttaa vain "konsultointiaikoina", jotka ovat kolme tunnin pätkää hajautettuna pitkin päivää. Seuraavalla kerralla taas kun menin sinne, niin muuan nainen vain söi suklaata ja päätään juorulehdestään nostamatta kävi kanssani seuraavan keskustelun:
-"Huomenta... Pystyisitköhän sinä auttamaan, mun tietokone ei jostain syystä suostu yhdistämään yliopiston langattomaan verkkoon?"
-"Ongelma on sun koneessa, minä en ole tietokonekorjaaja, vie se sinne mistä ostitkin."
-"Ai Suomeen vai?"
-"Niin."
Lyhyttä ja ytimekästä. Itku kurkussa lähdin pois toimistosta ja mietin mielessäni kurjuuttakin kurjempaa, kokonaista puolivuotista ilman sähköpostin ja feispuukin avittamaa yhteydenpitoa kotiporukoihin. Lisäksi raivoissani olin melkein heittää typerän tietokoneenikin (jossai ei tietenkään ollut mitään vikaa) lattialle. Säilytin kuin säilytinkin malttini ja menin leuka rinnassa ja tippa linssissä takaisin kavereideni luokse. He raivostuivat yhtä lailla puolestani ja sanoivat että välillä henkilökunta vain on todella laiskaa, vaikka opiskelijat maksavat kalliita lukukausimaksuja heitä työllistääkseen. Yksi jos toinenkin yritti vuoron perään katsoa konettani, mutta ratkaisua ei löytynyt. Lopulta he neuvoivat minua menemään uudestaan IT-pisteeseen ja vaatimaan palvelua. No, seuraavana päivänä toimistossa olikin minua aiemmin palvelleen naisen lisäksi töissä myös ystävällinen mieshenkilö, joka pisti verkkoyhteydet kuntoon alle kymmenessä minuutissa ja naureskeli suomenkieliselle windowsilleni...



Itse opiskelusta taas, se on täällä vähän mitä on. Monet paikalliset joilla on rahaa ja tahtoa löytää korkeampitasoista yliopisto-opetusta muuttavat ulkomaille esim. kapkaupunkiin opiskelemaan.
Mulla on täällä virallisesti vain neljä kurssia; nyky-afrikan politiikat, kehityksen sosiologia, espanja sekä namibian perinnemusiikki. Kurssien kanssa minulla on ollut eniten vääntöä ja lienee tulee vielä olemaankin, ennenkuin on joulukuu ja suoritustodistus käsissä.  Näistä neljästä kurssista nimittäin koostuu vain 16 viikkotuntia, mikä tuntuu turhauttavalta määrältä siihen nähden että asun kuitenkin koululla ja päivistäni löytyisi aikaa opiskella vaikka kuinka paljon. Ongelma onkin siinä, että tiedekunnan toimistotäti ei suostu antamaan minulle enemmän kuin neljä kurssia. Paikallisten opiskelijoiden kurssien maksimimäärä on kuulemma 9-10, mutta vaihto-oppilailla on mahdollisuus rekisteröityä vain neljälle kurssille. No alkukeväästä sitten kävi vapaaehtoisena sekä teatteri-ilmaisun että saksan kursseilla, mutta tiputin teatterin pois syystä että opetus ei natsannut yhteen muiden kurssieni kanssa.



Kielten kurssit (saksa ja espanja) on täällä tosi ihania, sillä mulla on molemmissa aineissa natiivit opettajat. Kuulin joltain muulta opiskelijalta, että lähes kaikki kieltenopettajat yliopistolla on kieltä äidinkielenään puhuvia, mikä on mun mielestä erittäin hyvä juttu. Lisäksi mun rakkaus espanjan kieleen ja kulttuuriin vaan kasvaa päivä päivältä. Näinköhän sitä pitää lähteä reissaamaan seuraavaksi Latinalaiseen Amerikkaan...  Afrikan politiikka taas tuottaa ongelmia surkean kielitaitoni takia ja sosiologian opit ovat suurimmaksi osaksi sellaisia perusasioita, joita jo yläasteella on tullut tahkottua (mm. teollistuminen), mutta toki aina oppii jotain uutta ja olenkin mielenkiinnolla käynyt tuolla kurssilla. Tässäkin aineessa on kuitenkin ongelmia huonon englantini takia, sillä esimerkiksi Kiinan kehityksestä käsittelevän esseen kirjoittaminen oli aika tuskallista.
Musiikin kurssi on ehkä helpoin kurssi näistä kaikista, sillä valehtelematta mulla on ollut ehkä viisi luentoa koko kevään kahdeksan viikon aikana.... Joka kerta mä kyllä menen odottamaan luennon alkua muiden opiskelijoiden (meitä on viisi) kanssa, mutta harvemmin herra tohtori suvaitsee ilmaantua paikalle. Mut eipä siinä, hän on maailman herttaisin ukkeli ja todella omistautunut aiheelleen, mutta ehkä vain hieman hajamielinen... Saa nähdä mitä loppukokeesta tulee.

  Opiskelusta muuten... Täällä ei paljoa kirjoja lueta (ainakaan humanistisessa tiedekunnassa). Luennoitsijat kyllä antavat lukulistat, mutta toteavat jo niitä jakaessaan, että tuskinpa teistä kukaan tulee mitään lukeneeksi. Muuan englantilainen tohtori taas muistuttaa opiskelijoita viikko toisensa jälkeen siitä, että jos on tullut yiopistoon, niin silloin täytyisi olla valmis myös lukemaan. Eipä siinä, olen minäkin hyvin omaksunut tämän paikallisten opiskelutyylin ja ei ole paljon kirjojen sivuja tullut kevään aikana availtua... Loppukokeista pääsee kuulemma heittämällä läpi jos on lukenut luentomuistiinpanot ja ollut läsnä opetuksessa. Mutta ehkä kevätloman jälkeen voisi silti ryhdistäytyä ja mennä kirjastoon etsimään oikeita opuksia...

Oli mulla ehkä hirveästi muutakin kerrottavaa tästä koulusta, mutta en nyt taas yhtään muista. Koulu on kiva kun se on kiinni eli perjantaina alkavaa kevätlomaa odotellessa!