mun koti

Tässä vähän inno-postausta mun kotiluukustani. Päädyin siis asumaan yliopiston asuntolaan (hostelliksikin sitä kutsuvat), koska sain oman huoneen jostain kumman syystä ilmaiseksi. Aiempina vuosina vaihto-oppilaiden on tietääkseni pitänyt maksaa koviakin vuokria kohtuullisen pelkistetyistä majoitustiloista. Saan kunnian asua yksin omassa huoneessa toisin kuin muut opiskelijat, joita on yleensä ainakin kaksi samassa luukussa. Lisäksi   tähän asumismuotoon kuuluu koulun ruokalassa tarjoiltava aamupala, joka sisältää aina lihaalihaalihaa, vaaleaa pullamössöpaahtoleipää, teetä, kahvia, vaihtelevasti muroja tai puuroa ja joinain päivinä jopa mehua tai hedelmän. Eli aika luksusta siis.

Asuntolasta ja itseasiassa koko yliopistosta tulee mieleen lähinnä Siilin koulu, joskin ehkä vielä vähän huterimmissa kantimissa. Niin opetustilat, majoitushuoneet kuin kalusteetkin alkavat olla jo aikansa eläneitä. Mm. minun huoneen nurkassa kasvaa pieniä vihreitä ystäviä, mutta en anna sen haitata, sillä homeelle altistuminen kuulemma vain parantaa lauluääntä. 

Täällä yliopistolla on kaksi asuntolaa, uusi ja vanha. Uusi puoli on vain noin kymmenisen vuotta sitten rakennettu ja vanha taas kuulemma vuosikymmeniä sitten. Minä asun vanhalla puolella, jonka moni luokittelee paremmaksi mm. kunnollisen äänieristyksen takia. Uutta puolta taas kutsutaan Katuturaksi, joka on oikeasti Windhoekin slummivoittoisen puuhökkelikylän nimi. Viime keväänä siellä oli mm. tapettu yksi opiskelija ja raiskattu muutama. Että siihen malliin, olen tyytyväinen nykyiseen sijaintiini. 

Pesu- ja keittiötilat on vähän mitä on, mutta ostin ensimmisenä päivänä vedenkeittimen, jotta voin keitellä puuroa, teetä ja nuudeleita sekä sain erikoisoikeudella asuntolan ainoan yliopiston omaisuutta olevan jääkaapin, koska mun lääkkeitä pitää säilyttää alle 25 asteessa (tässä kohtaa suurkiitos mikkelin aluesairaalalle, hoitavalle lääkärille ja leimalla varustetulle viralliselle asiakirjalle). Suihkuttelua ajatellen taas pitää olla aikainen lintu. Lämmintä vettä on, mutta rajoitetusti. Seitsemältä aamulla sitä vielä riittää, mutta kahdeksan aikaan saa tyytyä hytisemään. En sitten tiedä, miten tilanne muuttuu, kun kaikki opiskelijat ovat saapuneet paikalle. Nyt vielä suurin osa on viettänyt tämän viikon kotikylissään, sillä opiskelu on ollut mitä on (lue: olematonta)... Kylpyhuonekalusteiden ja suihkukoppien kunnosta taas kertoo mm. se, että vesi on sellaista ruosteisen rusehtavaa (muuten täällä kyllä pystyy juomaan vettä, kunhan valitsee hanan oikein), mutta  saippuan kanssa puhdistaa kyllä! Ja hädän yllättäessä  vessapaperia pitää aina muistaa kantaa mukanaan, jos mielii sellaista käyttää. 

Näkymä huoneeni ikkunasta. Koko yliopistoalue on aidattu piikkiaidoilla (osittain tupla sellaisilla), mikä on kuulemma ihan kohtuullista turvallisuutta ajatellen. Paikalliset kaverini ovat kieltäneet minua lähtemästä lenkille pimeän tulon jälkeen yliopiston ulkopuolelle. Yliopiston läheisellä puska-alueella tapahtuu kuulemma säännöllisen epäsäännöllisesti ryöstöjä ja raiskauksia. Pimeällä on kuulemma turvallista juoksennella vain ympyrää yliopistoalueella. Huvittaa jo pelkkä ajatuskin, joten en ole testannut, mutta en ole vielä myöskään uhmannut heidän toivettaan ja lähtenyt yksin pimeällä ulkoilemaan. Muutenkaan suurin osa näistä ihmisistä ei oikein ole liikunnan päälle. Yhtenä päivänä kävelin yhden Arthurin kanssa noin. 40 minuutin matkan kauppaan, niin se oli hänen mielestään ihan tarpeeksi liikuntaa ja jo melkoinen suoritus, yleensä sellainen matka ajetaan taksilla. 

Meikän kamikset ja rakas jääkaappi. Tavaraa on aivan liian paljon, mutta silti ei koskaan löydy mitään päällepantavaa. Pitäisi ostaa myös jotain siivoussuihketta ja tehdä suurpuhdistus noiden hyllyjen suhteen. Tällä hetkellä mulla on hyllypaperikin korvattu semmosella muovipusseista kyhätyllä sissiversiolla. 

Jääkaappi on kyllä mun lempiasia tässä huoneessa. Se mahdollistaa mm. sen, että mulla voi olla maitoa ja jotain mitä laittaa leivän päälle. Yhteisessä keittiössä kun ei ole minkäänlaista kylmäsäilytystä, itseasiassa koko välineistö on vain yksi keittolevy. 

Sänky ja hyllykkö. Tuohon jääkaapin ja sängyn väliin mahtuu vielä sellainen yksinkertainen kirjoituspöytä. SÄngynpeitto on hieman kylmä öisin, joten oon saanut jo monen iltana kiittää itseäni, että otin myös pienen makuupussin mukaan. Tuplapeitoilla tarkenee. Patjaan on myös muotoutunut vuosien saatossa sellainen mukava painauma, että jos yrittää nukahtaa jommalle kummalle laidalle, niin viimeistään puolessa välissä unia huomaa löytävänsä pyllynsä siitä mukavan kotoisasta kuopasta.

Tämmöinen koti mulla on.Itse yliopisto ansaitsee sitten kokonaan oman postauksensa. Vaikka kirjoitus ehkä ensitekijöissään tuo negatiivissävytteisen kuvan asumisestani, niin sitä se ei ole lainkaan. Oon sopeutunut tänne erinomaisesti ja nautin suuresti siitä, että saan halutessani sulkea oven perässäni ja hengähtää hetken omassa rauhassa. Jatkuva sosiaalisena oleminen on yllättävän rankkaa puuhaa. Toisina vaihtoehtoina olisi ollut mm. reppureissaajille tarkoitettua hostelliasumista tai yksityiseltä vuokraamista, joissa molemissa olisi ollut ehkä hieman prameammat olosuhteet, mutta esim. hostelliasuminen olisi minut tuntien saattanut osoittautua erittäin kohtalokkaaksi. Siinä olisi voinut koulukirjat jäädä toiseksi kaljapullolle tai oisin vaikka saattanu rakastua johonkin reppureissaajaan ja löytää itseni jostain Filippiineiltä surffaamasta opiskelun sijaan. Ja yksityiseltä vuokraaminen taas... noh, en halua olla yksin! 

Eli vaikka oonkin 24/7 koulussa, niin oon tosi tyytyväinen tähän ratkaisuun. Ainakin toistaiseksi. Toivon vaan että saisin päiväjärjestyksen pian rullaamaan siihen malliin, että löytäisin juuri ne oikeat hetket käydä ulkoilemassa, pesemässä pyykkiä tai peseytymässä itse. 

Nyt lähden illallistamaan joidenkin tyyppien kanssa Joe's Beerhouseen (joo-o, meikä niin tulee täältä kakskytkiloo entistäkin lihavampana takasin) ja sen jälkeen perehdyn vähän aikaa Afrikan politiikkaan, espanjan kotiläksyihin sekä kehityksen sosiologiaan. Windhoek hiljenee, mutta vain hetkeksi.

könttäkuulumisia

Looooong taiiim nou sii!! Mut yks sii oli kyllä, ku käytiin kolmen saksalaisleidin kanssa viime viikonloppuna rantalomalla Swakopmundissa. Siitä tarvinnee ihan oman postauksensa sitten ajallaan ku on kuvia ja kaikkia.

Kymmenen päivää sitten viime postauksen on kyllä hurahtanut melkoisella vauhdilla, vaikka joskus tuntuu että aika täällä matelee ainakin 120 % hitaammalla tempolla kuin Suomessa. Ja niin varmaan onkin, ajalla ei täällä ole ihmisille niin paljon merkitystä. Kongosta kotoisin olevat kaverini kertoivat, että Namibiassa mennään kuitenkin edes jonkin verran aikataulujen mukaan, mutta kongossa taas ihmiset eivät arvosta yhtään aikaa. Jos tapaaminen on sovittu aamuseitsemäksi, niin ehkä puoli yhdeksän aikaan kannattaa alkaa valua paikalle. Ja tämä fakta tuli todistettua eilen, kun olimme heidän toissapäivänä kuolleen ystävä-tytön muistotilaisuudessa (mulla ei ollut illaksi mitään tekemistä, niin pojat pyysivät mukaan ajatuksella "lähdetään pitämään hauskaa"). Tilaisuuden piti alkaa neljältä, mutta mekin oltiin paikalla vasta puoli viiden jälkeen ja sen jälkeen ihmisiä valui paikalle tasaisena jonona aina kuuteen asti. Ja mikä parasta, itse kirkonmies saapui paikalle vasta viittä vaille seitsemän! Siinä vaiheessa jopa kongon aikakäsitykseen tottuneet toverini olivat alkaneet hieman kiemurrella penkeissään...
Itse tilaisuudesta.... Voi juku jos hautajaiset Suomessakin olisivat samankaltaisia! Tilaisuus oli järjestetty yksien kavereiden kotona, ihmiset lauloivat ja hymyilivät ja halailivat toisiaan ja tunnelma oli yllättävän kevyt kokoontumisen aiheeseen katsoen. Kesken rukouksen joku saattoi käydä jääkaapilla hakemassa hieman lisää kokista tai vastata puhelimeen ihan pokerinaamalla. Ja se musiikki... Vaikka paikalla oli vain kämäiset kiipparit ja akustinen kitara, niin ihmisten laulu oli niin kaunista. Kaikki lapsista aikuisiin lauloivat antaumuksella ja välillä sointi meni jopa moniääniseksi. Iha mieletöntä! Mut mitäpä Suomessa, ei meillä kirkossa, siellä istutaan selkäsuorana ja varoen liikahtamastakaan etteivät housunprässit vain menisi mutkalle. Jopa minulla, vaikka jonkin asteen paatunut pakana olenkin ja pastorin sanoma saattoi mennä osittain kuuroille korville, oli helppo olla ja hymyillä tuolla. Hyvät jamit!
Vaikka tilaisuudessa myös muisteltiin edesmennyttä tyttöä ja itkettiin jos siltä tuntui, niin suurimmaksi osaksi tunnelma oli varsin positiivisesti virittynyt. Eteenpäin mennään, vaikka vastoinkäymisiä tulee. Tytön omaisetkin olivat iloisia ja ystäväni kertoikin, että tuo tilaisuus on heille tärkeä henkireikä surutyössä. Kun paikalla olleet ihmiset lähtevät, he jäävät taas yksin omine ajatuksineen ja kyyneleineen. Loppukaneetiksi haluaisinkin sanoa, että  sitten kun mää kuolen, niin pitäkää vaan törkeet hyvät bileet, joissa kaikki iloitsee (fisunapsuja kaikille vauvasta vaariin) eikä mitään synkeitä itkuvirsikinkereitä. Surra ehtii sitten omalla ajallaan jos siltä tuntuu!

Minulla olisi niin hirveästi kerrottavaa, mutta niin vähän aikaa, kun traditional art&music in Namibia -luentosarja alkaa (jos alkaa.. tällä viikolla on ollut koulua kolmena päivänä, mutta vain 1,5 luentoa on toteutunut). Asun nykyään koulun hostellissa ja olen jo hieman saanut kavereitakin, joten en enää keekoile yksinäisenä lampaana pitkin Unamin käytäviä (joita muuten riittää). Netin kanssa on vain ollut ongelmia, niin en ole päässyt päivittelemään mihinkään suuntaan yhtään mitään. Ja toisaalta, on ollut paljon tekemistä, niin ei ole edes ehtinyt luoda ajatusta koneella istumiselle. Mut jos tää nyt tästä taas lähtis! Ja mää lähren nyt syömää aamupalaa (muroja ja makkaraaaaaaaaaaaaaaaa) koulun ruokalaan! Adios amigos!

Alla bussin ikkunasta otettuja kuvia kevyellä 20 tunnin matkalla Kapkaupungista Windhoekiin. Nää kaikki on Etelä-Afrikan puolelta. Aika tylsät maisemat.

kahen viikon kriisi. namibia.

Täällä ollaan Windhoekissa. Vähän jotenki mieli matalalla, mut oon päättäny että se johtuu siitä, et tänään tehdään ennätyksiä pienessä matkustajahistoriassani. En oo ikinä ennen ollu YKSIN pois kotoa yli kahta viikkoa. Kyllä esim. viime kesänä Bulgarian reissuunkin venähti hyvin päälle toista viikkoa, mut en ollu reissun päällä yksin. Ja ehkä myös se, että nyt oon ollu jo toista (!!!) vuorokautta yksin. Tai yksin ihmisten ympäröimänä. Yhyy, en tykkää olla yksin!

Oon kuullut pelottelutarinoita siitä, miten eteläisessä Afrikassa kasvissyönti olisi tehty himpun verran vaikeammaksi. Itse en oo vielä kokenut sitä mitenkään erityisen haasteelliseksi, joskin oon myös reippaana tyttönä syöny lihaa jos sitä on nenän eteen kannettu.
No, bussimatkalla Kapkaupungista Windhoekiin pysähdyttiin sit sellaiselle huoltsikalle ja mulla oli iiiiiiiiiiiiso nälkä (ja iiiiiiso väsy ja haikee mieli), joten halusin syödä aamupalaksi jotai superkivaa ja täyttävää ja semmosta mistä tulee hyvä mieli. No, pienen huoltoaseman valikoiman tietäen vaihtoehtoja ei ollut kovinkaan paljon. Siellä oli kuitenkin sit myynnissä sellaisia lehtitaikinasta tehtyjä pitkulaisia juttuja, ja kysyin, että milläköhän ne mahtavat olla täytetty. Myyjä vastasi siihen, että juustolla, juustolla. "Ah! Juustoa!", mä ajattelin ja ostin samantien sellaisen leivonnaisen ja kävelin naama naantalin aurinkona takaisin bussille. Auto starttasi ja minä haukkasin ensimmäisen palan piirakastani.. Ja yllätyyyyyyyyyyyys!!! Mikä siellä olikaan!!! Kokonainen makkara leivottuna taikinan sisälle! Että eipä siinä sitten päässyt oikein elämän kurjuudet unohtumaan, kun en saanutkaan lempiruokaani juustoa mahan täytteeksi. Sen sijaan jouduin puoliväkisin mutustamaan tätä (juusto)makkaraa suuhuni (koko bussissa ei ollut yhtään roskakoria) Ja saman virheen tein vielä myöhemmin illallakin, kun ostin "perinteisen piirakan". Yhtä makkaramössöä koko pulla... Ja se rasvan määrä... Voin kertoa ettei tarvinnut huuli- tai käsirasvan lisäämistä miettiä pieneen hetkeen.

Windhoek näyttää kurjalta. Mikään ei vedä vertoja kapkaupungille. Näihin fiiliksiinhän ei millään tavalla vaikuta se, että olen kuunnellut viikon verran "Windhoek is the most boring capital in whole africa" ja "I love Cape Town" -propagandaa. Oli hirveesti kerrottavaa mut ei huvita eikä jaksata. Namibiassa on kuulemma tänään talven ensimmäinen päivä. Kolme kuukautta tärinää luvassa. Teetä kuluu litroittain ja villasukissa on kohta kulumareiät ku oon pitänyt niitä kellon ympäri jalassa. Parinkymmenen asteen päivälämpötila ei paljoa naurata jos maa ja talot eivät päivän aikana ehdi lämmetä. Pitänee lähteä talvitakkiostoksille. 


Tänään yks tyttö halusi ottaa musta valokuvan: "my mommy really wants to see this, she will be so happy!!!"


Rakkaudella Kapkaupungille:

x

vuorijuttuja ja vähän muuta

Oon muuttanu jo kaksi kertaa sitten viime kirjoituksen. Tai vahanniinku kolme. Kaksi yota sitten vietin yon hostellissa Observatoryn kaupunginosassa. Sain tarjouksen ilmaisesta hostelliyosta couch surfingin kautta, mika on mielestani kyseenalaista, koska couchsurfing on kaikkea muuta kuin bisnesta. Menin melko aikaisin nukkumaan ja puolen yon maissa herasin siihen, kun huoneeseen paukkii seitseman poikaa ja niiden perassa hostellin tyontekijatytto. Se tytto ihan paniikissa tuli kysymaan etta haluanko vaihtaa tyttojen dormiin kun jouduin poikien ymparoimaksi, mutta kaansin vaan kylkea ja sanoin et maa nukun nyt. Ei minulla ongelmaa, mut pojilla vaha oli. Ne mm. kavivat vaihtamassa vaatteensa vessassa. Ha, neidit!

Eilen taas taistelin koko aamupaivan bussilipun kanssa (aye, bussi namibiaan lahtee perjantaiaamuna klo 10), silla en tajunnut ottaa passia mukaan lippukaupoille. No eihan siina, juna takaisin hostellille passia noutamaan ja sitten taas odottamaan uutta junaa keskustaan. Yritin kylla paasta pulasta puhumalla ja esittamalla surkeaa, mutta bussifirman toimistotati pysyi tiukkana. Saali. Iltapaivalla meninki sit uuden hostini luo ja lahdettiin saman tien hanen isansa viinitilalle Stellenboschiin. Huhhuh etta oli pramea paikka. Ihan hauskaa miten sita on tullut nahtya ihan kohtuullisen mittava skaala erilaisia asumisen muotoja. Noelle ja hanen lapsensa asuivat Kaylitshan slummialueella ja Tim ja hanen perheensa taas... Noh, isalla on viinitila ja oma kotielokuvateatteri, nii on se vahan erilaista kuin samassa sangyssa nukkuvalla viisihenkisella perheella.
Viinitilalla jarjestetaan keskiviikkoisin elokuvailta Timin isan elokuvateatterissa ja eilen oli tarkoitus katsoa elokuva nimeltaan Hugo, mutta koneet tekivat stopin noin puolessa valissa leffaa. Vahanko oli noloa, kun paikalla oli noin 50 ihmista. Sita ei ole kuulemma koskaan aiemmin tapahtunut...

Tanaan... Tanaan ma kiipesin poytavuorelle!!!!!!!!!!! Ensin olin mielessani kuvitellut menevani sinne ja takaisin hissilla, mutta sitten kuulin kahden englantilaisen tyton kiivenneen sinne myoskin, niin ajattelin etten voi jaada huonommaksi (tassa vaiheessa en tietenkaan miettinyt mahtoiko heilla olla kokemusta samankaltaisista reissuista aiemminkin). Taytyy sanoa, etta se oli hurja reissu se. Ihan aluksi joku mies tuli kertomaan minulle ettei sinne pitaisi lahtea yksin ja kohta minulla olikin jo seuraa eraasta miehesta ja hanen kahdesta tyttarestaan. Ja luojan kiitos oli, en olisi IKINA, ikina jaksanut sinne vuoren huipulle asti ilman seuraa. Mun luonteeseen ei muutenkaan kuulu tarve yrittaa ylittaa itseaan jatkuvasti, joten luulenpa, etta luovuttaminen olisi tullut vastaan jo noin ensimmaisen puolen tunnin jalkeen... Mutta eipa tullutkaan nyt. Tuo mies halusi opettaa tyttarilleen pitkajanteisyytta tuolla vuorelle kiipeamisella. Ja etta kun jonkun asian aloittaa, niin se myos jatketaan loppuun. Ihania ihmisia, oon niin onnellinen etta ajauduin heidan seuraansa. Heista kaikista kolmesta myos jotenkin huokui sellainen valtava valittaminen ja viisaus. Tai viisaus ei ehka ole oikea sana, mutta sillai, et silmista naki etta tassa ollaan nyt vaha syvemmalla ku suurin osa 11-vuotiaista tytoista mahtaakaan olla. Ja olihan heilla sita elamantarinaa kerrottavana ehka hieman enemman kuin keskiverto savolaiskakaralla. Taas tuli myos ikava meidan pentuja (hei hemmot, ette oo kyl hirveen syvallisii, mut meika ikavoi suuresti!!).
Voi mulla oli niin mahtava ja opettavainen paiva. Puolessa valissa kiipeamista alkoi sataa vetta ja vasyttaa,niin nouseminen muuttui vahan vaarallisemmaksi kiitos liukkaiden kivien ja vasymyksesta johtuvan huolimattomuuden. Sitten alettiinkin jo olla niin korkealla etta tuli myos kylma. Siina ei ollu kylla itku kaukana kun sydan kavi ylikierroksilla ja hikoilun ja vilun varistykset vuorottelivat vartalolla, mut viimein oltiin perilla! Se mies joutui kylla muutaman kerran huijaamaan meita kaikkia tyttoja vakuuttamalla etta huippu on lahella, myohemmin se pyysi anteeksi, mutta sanoi ettei olisi valittanyt kantaa meita kaikkia kolmea huipulle. :") Ylhaalla edes sade ei haitannut. Kaytiin kuumilla kaakaoilla rinneravintolassa ja laskeuduttiin alas vaijerihissilla. Oltiin ihan litimarkia, mut ainaki maa olin tosi onnellinen. Ei taa varmaan monellekaan ole suuri juttu, mutta mina oon niin huonossa fyysisessa kunnossa, etta tuli todellinen voittajafiilis kun paasin kuin paasinkin sinne huipulle (pienta hampaan puremista ei lasketa).

Vuorikamut <3

Viinirypaleet nayttaa aika surkeilta nain talvella.

Ennen elokuvaa halukkaille oli illallinen tarjolla ja viinibaari avoinna - tietenkin.

pingviinihuijaus

Noniin, ne pingviinit... Minä olin niiiiiiiiiiiiiin pettynyt!! Olin niin odottanut että näkisin ihkaoikeita pingviinejä luonnossa ja sitten se hetki olikin todella kämänen! Ensiksi Lucilen äiti lupasi viedä minut eräälle kaukaisemmalle rannalle, jossa olisi nähnyt pingviinejä ilman maksua ja turistimassoja, mutta hänelle tulikin sitten muuta menoa, joten lähdin yksin seikkailemaan Simon's towniin ja etsimään paikkaa, jossa pingut luuraavat. Se olikin sitten yhtä huijausta koko homma. Pingviinit näki vain tosi kaukaa sellaisilta pitkospuilta. Olin vielä jättänyt silmälasit kotiin niin siinä sitten yhdessä japanilaisturistien kanssa zoomailin kameran linssin läpi miltä ne elukat mahtavatkaan näyttää...

Tosi huonoja kuviakin tuli.

No okei, ehkä mää odotin vähän liikoja niiltä pingviineiltä. Eihän niitä olisi luonnollisissakaan olosuhteissa voinut mennä silittämään... Oli silti ihan hauska katsella niiden töpsöttelyä rantahietikolla ja sitä, miten naaraat toivat uroksille lisää oksia pesään jne.

Waterfront ja kokistölkeistä tehty höpsö ukkeli. 

  

Eilen illalla oltiin runoillassa ja ette usko miten intellektuellisti keskustelin muuan eläkkeellä olevan, Oslon filharmonisen orkesterin tuplabasson soittajan kanssa mm. Sibeliuksen elämästä ja tuotannosta.... Lisäksi tämä herrasmies kehui suomalaisia naisia, kun he eivät ole niin pinnallisia vaan todella älykkäitä ja sivistävät itseään käymällä esimerkiksi runoilloissa (tässä vaiheessa jätin mainitsematta että se en ollut minä,joka sinne runoiltaan eniten hinkui...)...

Muutenkin ihmiset on ihan mahtavia täällä! Joka paikassa tuntemattomat tulevat juttelemaan ja kyselemään ja kertomaan tarinoita. Vaikka on keskellä tuntemattomia, niin tuntee olonsa edes jotenkin kotoisaksi ja tervetulleeksi. 

Mä luulen että muutan tänään. Tai siis, pitäis mennä Long streetille Kapkaupungin keskustaan erääseen hostelliin, mutta tän perheen äiti (tai mummo se oikeastaan on) ei ole oikein käsittänyt sitä, vaikka yritin parhaani mukaan selittää. Luulen että perheen tyttäret ovat jo vähän kyllästyneitä ja haluaisivat päästä eroon suomalaisesta riippakivestään, mutta tämä äiti se vain suunnittelee huomiselle vaellusretkeä ja seuraavalle päivälle jotain aivan muuta... Noh, katsotaan miten tässä käy!

Tältä äidiltä sain myös mm. täydellisen luonneanalyysin. Vaikka näytän lempeältä ja lauhkealta, niin minulla on kuulemma pohjimmiltaan todella vahva mieli, hän voi aistia sen. Tähän väittämään meinasin vain tokaista, että voi kun oliskin, mutta sitten tyydyin vain punastumaan...

Ehkä perjantaina lähden Namibiaan. Eilen yhden ravintolan baarimikko kertoi juuri palanneensa sieltä ja sanoi minulle, että Windhoek on koko Afrikan tylsin pääkaupunki ja ainoa vierailun arvoinen paikka on Joe's Beer House... Että näillä eväillä on hyvä lähtee! 

"wooowww, you're a real tourist!!!"

Kapkaupunki näytti mulle perjantaina parhaita puoliaan kun vettä satoi hurjasti ja 14 asteen kylmyys meni suoraan luihin ja ytimiin. Pikku ero verrattuna Benalmádenan neljäänkymmeneen lämpöasteeseen... No eihän siinä, kalsaria jalkaan ja villapaitaa päälle niin kyllä alkoi pikkuhiljaa tämänkin suomityttösen luut lämmetä.  Harmi vaan etten ottanut kaksia villasukkia mukaan. Paraskin aprikanmatkailija. 

Illemmalla kylmää säätä korvasi lämmin tunnelma, kun tapasin Lucilen (couch surfing -hostini) kavereita ollessamme paikallisilla "markkinoilla". Harmi ettei ollut kameraa eikä kännykkää mukana, se oli tosi siisti paikka. Livemusiikkia, käsitöitä, kirpparitavaroita, ruokaa, juomaa ja paaaaljon ihmisiä!

Tässä hieman punaisena ja väsyneenä Madridissa. Yritin todistella matkatavaroiden paljoutta tällä kuvalla, mutta kas kummaa, mun naamahan se siinä vain näkyy. Se oli sellaista sekavaa aikaa. Pitkää matkustamista ja päivät meni sekaisin. Mut ikinä en oo niin hienossa lentsikassa ollu! Oisin voinu matkustaa vaikka toisetkin parikymmentä tuntia, ku leffoja riitti ja maittavaa ruokaa tarjoiltiin naaman eteen parin tunnin välein (mahtui sinne pari kuumaa lentoemoakin). Ei vaineskaan, en edelleenkään nauti enemmälti lentokonematkustamisesta. 

No, siitä tavaramäärästä sitten... Kingsley ja Josh olivat minua vastassa lentokentällä ja kun saavuttiin heidän kotihuudeilleen, tarjoutui Kingsley kantamaan reppuani, mutta minä vannoin ja vakuutin olevani reipas tyttö ja kantavani itse omat matkatavarani. No.... Autotieltä heidän taloonsa olikin 222 porrasta jyrkkää vuorenrinnettä noustavana. Voin kertoo, oli tuskallista! 20 kiloo selässä ja portaat vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu... Mut hei, hyvä pepputreeni ja sitäkin parempi ensivaikutelma ihastuttavaan host-perheeseeni: "Moi oon veera suomesta ja iha vaa pikkusen punoitan ja läähätän. Nice to meet you!!"

Täällä on sit vissiin talvi. Ihmiset kulkee toppatakeissa ja uggit jalassa kun minä taas aamukävelyllä ollessani mietin että voisiko rannalla olla jo bikineissä...

Kun mä kuolen, niin voitte pystyttää tällaisen puistonpenkin muistolleni. Kirjoittakaa mieluiten kaikkea hyvää, älkääkä muistelko hirveen pahalla. Ja jos elämä ei mene ihan niinkuin strömsössä, niin pystyttäkää se penkki sit vaikka ystävyydenpuiston siimekseen...

Iltapäivällä hengailinkin sitten Lucillen ja hänen ystävänsä ja ystävän lasten ja siskon lasten kanssa.  Noi lapset!!! Niin huippuja! Tuli hirvee ikävä meidän pentuja. Käytiin mm. jäätelöllä ja OIKEILLA fish&chipseillä satamassa. Opetin myös vanhimmalle tytölle, Tabbylle pianonsoittoa ja ihastutin heitä räppäämällä suomeksi. Kenestä tahansa suomea ymmärtävästä se olis ollut ihan järkyttävän kuuloista, mutta nämä lapset olivat haltioissaan, joskin pistivät heti paremmaksi räppäämällä xhosaksi, joka kuulosti ihan mahtavalta, kun väliin tuli aina erilaisia naksutteluja suulla. Yritin kovasti opetella, mutta ei mun kieli taipunut mihinkään. Ehkä jouluna sitte.


Kaikkia täällä on kummastuttanut se, ettei Suomessa juhanuksena ole yötä ollenkaan. Olivat kuulleet siitä ennenkin, mutta kuvittelivat vain eurooppalaisten kertomaksi urbaanilegendaksi. 

Noissa videon maisemissa sitä on tullut tänään pyörittyä. Kuulin myös sen, että Shakiran Wakawaka on alunperin kapkaupunkilaisen Freshlyground nimisen bändin tekemä biisi (tai muunnelma jostain afrikkalaisesta perinnelaulusta) ja shakiran piti olla aluksi vain fiittaamassa, mutta kuinkas sitten kävikään... Voi shaki, shaki minkä teit!


Tänä iltana meidän piti lähteä juhlistamaan yhden Sethin synttäreitä kapkaupungin keskustaan, jossa ois ollut jonkin asteen reggaebileet. Oli hyvä et Seth oikein mainosti eilen, että "jee tänään mennään aikaisin nukkumaan, että huomenna jaksetaan kaikki bailata", mutta puoli yhdeksältä sitten tulikin soitto, että päivänsankari on jo väsähtänyt ja Natashan auto on rikki niin ei päästä millään kapkaupunkiin. Mutta tähän on kai totuttava tällä mantereella. Suunnitelmat menee uusiksi ja sen mukaan eletään eli kreisibailaus muuttuikin leffaillaksi!

puutarhajuhlat

Alkaa päivät epsanjassa olla pelattuja. Oli paljon suunnitelmia pikku kylien kiertelystä aina Marokon päivämatkaan asti, mutta loppupeleissä sitä oli niin väsynyt, että vaan nukkui pois Suomen univelkoja, makoili auringon alla ja nautti tyttöjen mahtavasta seurasta. Ei hullumpi loma, vai mitä? Tänään lähden yöbussilla Madridiin. Oon siellä aamuvarhain, niin jää vähän aikaa tsippailla siellä kaupungillakin, mut näinköhä mää mittään osaa tehä. Varmaan vaan istun luppotunnit aseman baarissa ja ryystän mojitoa. Iltapäivästä pitääkin sit siirtyä lentokentälle ja psyykata itseään edessä olevaan 20 tunnin lentoon. Perjantaina puolen päivän jälkeen olenkin jo Kapkaupungissa. Mun eka host-tyyppi on luvannut tulla ihan lentokentälle asti vastaan, niin ei tarvitse maalaistytön lähteä seikkailemaan isoon kaupunkiin. Oon aika helpottunut tästä tiedosta, mut ehkä vain siksi, että rinkka painaa about 359 kiloa (joojoo, opettelen pakkaamaan sit sinne lapinvaellukselle), niin kaikki eksymisestä johtuvat ylimääräiset kävelylenkit ei kuulosta erityisen mieltä ylentävältä. Mutta nyt kello näyttää niin paljon, et pitää aloittaa tavaran sullominen rinkkarinkkaseen. Adios amigos!

"mie en ois ikinä kuvitellu et voisin olla näi onnelline jostain urheilusta!!"

Ettei elämä railakkaiden voitonjuhlien jälkeen muuttuisi liian synkäksi, saatetaan tänään dagen efteriä (eräät nimeltämainitsemattomat meistä kotiutuivat vasta aamuseitsemän pintaan) korjailla uima-altaalla järjestettävillä grillibileillä.