Oon muuttanu jo kaksi kertaa sitten viime kirjoituksen. Tai vahanniinku kolme. Kaksi yota sitten vietin yon hostellissa Observatoryn kaupunginosassa. Sain tarjouksen ilmaisesta hostelliyosta couch surfingin kautta, mika on mielestani kyseenalaista, koska couchsurfing on kaikkea muuta kuin bisnesta. Menin melko aikaisin nukkumaan ja puolen yon maissa herasin siihen, kun huoneeseen paukkii seitseman poikaa ja niiden perassa hostellin tyontekijatytto. Se tytto ihan paniikissa tuli kysymaan etta haluanko vaihtaa tyttojen dormiin kun jouduin poikien ymparoimaksi, mutta kaansin vaan kylkea ja sanoin et maa nukun nyt. Ei minulla ongelmaa, mut pojilla vaha oli. Ne mm. kavivat vaihtamassa vaatteensa vessassa. Ha, neidit!
Eilen taas taistelin koko aamupaivan bussilipun kanssa (aye, bussi namibiaan lahtee perjantaiaamuna klo 10), silla en tajunnut ottaa passia mukaan lippukaupoille. No eihan siina, juna takaisin hostellille passia noutamaan ja sitten taas odottamaan uutta junaa keskustaan. Yritin kylla paasta pulasta puhumalla ja esittamalla surkeaa, mutta bussifirman toimistotati pysyi tiukkana. Saali. Iltapaivalla meninki sit uuden hostini luo ja lahdettiin saman tien hanen isansa viinitilalle Stellenboschiin. Huhhuh etta oli pramea paikka. Ihan hauskaa miten sita on tullut nahtya ihan kohtuullisen mittava skaala erilaisia asumisen muotoja. Noelle ja hanen lapsensa asuivat Kaylitshan slummialueella ja Tim ja hanen perheensa taas... Noh, isalla on viinitila ja oma kotielokuvateatteri, nii on se vahan erilaista kuin samassa sangyssa nukkuvalla viisihenkisella perheella.
Viinitilalla jarjestetaan keskiviikkoisin elokuvailta Timin isan elokuvateatterissa ja eilen oli tarkoitus katsoa elokuva nimeltaan Hugo, mutta koneet tekivat stopin noin puolessa valissa leffaa. Vahanko oli noloa, kun paikalla oli noin 50 ihmista. Sita ei ole kuulemma koskaan aiemmin tapahtunut...
Tanaan... Tanaan ma kiipesin poytavuorelle!!!!!!!!!!! Ensin olin mielessani kuvitellut menevani sinne ja takaisin hissilla, mutta sitten kuulin kahden englantilaisen tyton kiivenneen sinne myoskin, niin ajattelin etten voi jaada huonommaksi (tassa vaiheessa en tietenkaan miettinyt mahtoiko heilla olla kokemusta samankaltaisista reissuista aiemminkin). Taytyy sanoa, etta se oli hurja reissu se. Ihan aluksi joku mies tuli kertomaan minulle ettei sinne pitaisi lahtea yksin ja kohta minulla olikin jo seuraa eraasta miehesta ja hanen kahdesta tyttarestaan. Ja luojan kiitos oli, en olisi IKINA, ikina jaksanut sinne vuoren huipulle asti ilman seuraa. Mun luonteeseen ei muutenkaan kuulu tarve yrittaa ylittaa itseaan jatkuvasti, joten luulenpa, etta luovuttaminen olisi tullut vastaan jo noin ensimmaisen puolen tunnin jalkeen... Mutta eipa tullutkaan nyt. Tuo mies halusi opettaa tyttarilleen pitkajanteisyytta tuolla vuorelle kiipeamisella. Ja etta kun jonkun asian aloittaa, niin se myos jatketaan loppuun. Ihania ihmisia, oon niin onnellinen etta ajauduin heidan seuraansa. Heista kaikista kolmesta myos jotenkin huokui sellainen valtava valittaminen ja viisaus. Tai viisaus ei ehka ole oikea sana, mutta sillai, et silmista naki etta tassa ollaan nyt vaha syvemmalla ku suurin osa 11-vuotiaista tytoista mahtaakaan olla. Ja olihan heilla sita elamantarinaa kerrottavana ehka hieman enemman kuin keskiverto savolaiskakaralla. Taas tuli myos ikava meidan pentuja (hei hemmot, ette oo kyl hirveen syvallisii, mut meika ikavoi suuresti!!).
Voi mulla oli niin mahtava ja opettavainen paiva. Puolessa valissa kiipeamista alkoi sataa vetta ja vasyttaa,niin nouseminen muuttui vahan vaarallisemmaksi kiitos liukkaiden kivien ja vasymyksesta johtuvan huolimattomuuden. Sitten alettiinkin jo olla niin korkealla etta tuli myos kylma. Siina ei ollu kylla itku kaukana kun sydan kavi ylikierroksilla ja hikoilun ja vilun varistykset vuorottelivat vartalolla, mut viimein oltiin perilla! Se mies joutui kylla muutaman kerran huijaamaan meita kaikkia tyttoja vakuuttamalla etta huippu on lahella, myohemmin se pyysi anteeksi, mutta sanoi ettei olisi valittanyt kantaa meita kaikkia kolmea huipulle. :") Ylhaalla edes sade ei haitannut. Kaytiin kuumilla kaakaoilla rinneravintolassa ja laskeuduttiin alas vaijerihissilla. Oltiin ihan litimarkia, mut ainaki maa olin tosi onnellinen. Ei taa varmaan monellekaan ole suuri juttu, mutta mina oon niin huonossa fyysisessa kunnossa, etta tuli todellinen voittajafiilis kun paasin kuin paasinkin sinne huipulle (pienta hampaan puremista ei lasketa).
Ennen elokuvaa halukkaille oli illallinen tarjolla ja viinibaari avoinna - tietenkin.
Eilen taas taistelin koko aamupaivan bussilipun kanssa (aye, bussi namibiaan lahtee perjantaiaamuna klo 10), silla en tajunnut ottaa passia mukaan lippukaupoille. No eihan siina, juna takaisin hostellille passia noutamaan ja sitten taas odottamaan uutta junaa keskustaan. Yritin kylla paasta pulasta puhumalla ja esittamalla surkeaa, mutta bussifirman toimistotati pysyi tiukkana. Saali. Iltapaivalla meninki sit uuden hostini luo ja lahdettiin saman tien hanen isansa viinitilalle Stellenboschiin. Huhhuh etta oli pramea paikka. Ihan hauskaa miten sita on tullut nahtya ihan kohtuullisen mittava skaala erilaisia asumisen muotoja. Noelle ja hanen lapsensa asuivat Kaylitshan slummialueella ja Tim ja hanen perheensa taas... Noh, isalla on viinitila ja oma kotielokuvateatteri, nii on se vahan erilaista kuin samassa sangyssa nukkuvalla viisihenkisella perheella.
Viinitilalla jarjestetaan keskiviikkoisin elokuvailta Timin isan elokuvateatterissa ja eilen oli tarkoitus katsoa elokuva nimeltaan Hugo, mutta koneet tekivat stopin noin puolessa valissa leffaa. Vahanko oli noloa, kun paikalla oli noin 50 ihmista. Sita ei ole kuulemma koskaan aiemmin tapahtunut...
Tanaan... Tanaan ma kiipesin poytavuorelle!!!!!!!!!!! Ensin olin mielessani kuvitellut menevani sinne ja takaisin hissilla, mutta sitten kuulin kahden englantilaisen tyton kiivenneen sinne myoskin, niin ajattelin etten voi jaada huonommaksi (tassa vaiheessa en tietenkaan miettinyt mahtoiko heilla olla kokemusta samankaltaisista reissuista aiemminkin). Taytyy sanoa, etta se oli hurja reissu se. Ihan aluksi joku mies tuli kertomaan minulle ettei sinne pitaisi lahtea yksin ja kohta minulla olikin jo seuraa eraasta miehesta ja hanen kahdesta tyttarestaan. Ja luojan kiitos oli, en olisi IKINA, ikina jaksanut sinne vuoren huipulle asti ilman seuraa. Mun luonteeseen ei muutenkaan kuulu tarve yrittaa ylittaa itseaan jatkuvasti, joten luulenpa, etta luovuttaminen olisi tullut vastaan jo noin ensimmaisen puolen tunnin jalkeen... Mutta eipa tullutkaan nyt. Tuo mies halusi opettaa tyttarilleen pitkajanteisyytta tuolla vuorelle kiipeamisella. Ja etta kun jonkun asian aloittaa, niin se myos jatketaan loppuun. Ihania ihmisia, oon niin onnellinen etta ajauduin heidan seuraansa. Heista kaikista kolmesta myos jotenkin huokui sellainen valtava valittaminen ja viisaus. Tai viisaus ei ehka ole oikea sana, mutta sillai, et silmista naki etta tassa ollaan nyt vaha syvemmalla ku suurin osa 11-vuotiaista tytoista mahtaakaan olla. Ja olihan heilla sita elamantarinaa kerrottavana ehka hieman enemman kuin keskiverto savolaiskakaralla. Taas tuli myos ikava meidan pentuja (hei hemmot, ette oo kyl hirveen syvallisii, mut meika ikavoi suuresti!!).
Voi mulla oli niin mahtava ja opettavainen paiva. Puolessa valissa kiipeamista alkoi sataa vetta ja vasyttaa,niin nouseminen muuttui vahan vaarallisemmaksi kiitos liukkaiden kivien ja vasymyksesta johtuvan huolimattomuuden. Sitten alettiinkin jo olla niin korkealla etta tuli myos kylma. Siina ei ollu kylla itku kaukana kun sydan kavi ylikierroksilla ja hikoilun ja vilun varistykset vuorottelivat vartalolla, mut viimein oltiin perilla! Se mies joutui kylla muutaman kerran huijaamaan meita kaikkia tyttoja vakuuttamalla etta huippu on lahella, myohemmin se pyysi anteeksi, mutta sanoi ettei olisi valittanyt kantaa meita kaikkia kolmea huipulle. :") Ylhaalla edes sade ei haitannut. Kaytiin kuumilla kaakaoilla rinneravintolassa ja laskeuduttiin alas vaijerihissilla. Oltiin ihan litimarkia, mut ainaki maa olin tosi onnellinen. Ei taa varmaan monellekaan ole suuri juttu, mutta mina oon niin huonossa fyysisessa kunnossa, etta tuli todellinen voittajafiilis kun paasin kuin paasinkin sinne huipulle (pienta hampaan puremista ei lasketa).
Vuorikamut <3
Viinirypaleet nayttaa aika surkeilta nain talvella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti