Looooong taiiim nou sii!! Mut yks sii oli kyllä, ku käytiin kolmen saksalaisleidin kanssa viime viikonloppuna rantalomalla Swakopmundissa. Siitä tarvinnee ihan oman postauksensa sitten ajallaan ku on kuvia ja kaikkia.
Kymmenen päivää sitten viime postauksen on kyllä hurahtanut melkoisella vauhdilla, vaikka joskus tuntuu että aika täällä matelee ainakin 120 % hitaammalla tempolla kuin Suomessa. Ja niin varmaan onkin, ajalla ei täällä ole ihmisille niin paljon merkitystä. Kongosta kotoisin olevat kaverini kertoivat, että Namibiassa mennään kuitenkin edes jonkin verran aikataulujen mukaan, mutta kongossa taas ihmiset eivät arvosta yhtään aikaa. Jos tapaaminen on sovittu aamuseitsemäksi, niin ehkä puoli yhdeksän aikaan kannattaa alkaa valua paikalle. Ja tämä fakta tuli todistettua eilen, kun olimme heidän toissapäivänä kuolleen ystävä-tytön muistotilaisuudessa (mulla ei ollut illaksi mitään tekemistä, niin pojat pyysivät mukaan ajatuksella "lähdetään pitämään hauskaa"). Tilaisuuden piti alkaa neljältä, mutta mekin oltiin paikalla vasta puoli viiden jälkeen ja sen jälkeen ihmisiä valui paikalle tasaisena jonona aina kuuteen asti. Ja mikä parasta, itse kirkonmies saapui paikalle vasta viittä vaille seitsemän! Siinä vaiheessa jopa kongon aikakäsitykseen tottuneet toverini olivat alkaneet hieman kiemurrella penkeissään...
Itse tilaisuudesta.... Voi juku jos hautajaiset Suomessakin olisivat samankaltaisia! Tilaisuus oli järjestetty yksien kavereiden kotona, ihmiset lauloivat ja hymyilivät ja halailivat toisiaan ja tunnelma oli yllättävän kevyt kokoontumisen aiheeseen katsoen. Kesken rukouksen joku saattoi käydä jääkaapilla hakemassa hieman lisää kokista tai vastata puhelimeen ihan pokerinaamalla. Ja se musiikki... Vaikka paikalla oli vain kämäiset kiipparit ja akustinen kitara, niin ihmisten laulu oli niin kaunista. Kaikki lapsista aikuisiin lauloivat antaumuksella ja välillä sointi meni jopa moniääniseksi. Iha mieletöntä! Mut mitäpä Suomessa, ei meillä kirkossa, siellä istutaan selkäsuorana ja varoen liikahtamastakaan etteivät housunprässit vain menisi mutkalle. Jopa minulla, vaikka jonkin asteen paatunut pakana olenkin ja pastorin sanoma saattoi mennä osittain kuuroille korville, oli helppo olla ja hymyillä tuolla. Hyvät jamit!
Vaikka tilaisuudessa myös muisteltiin edesmennyttä tyttöä ja itkettiin jos siltä tuntui, niin suurimmaksi osaksi tunnelma oli varsin positiivisesti virittynyt. Eteenpäin mennään, vaikka vastoinkäymisiä tulee. Tytön omaisetkin olivat iloisia ja ystäväni kertoikin, että tuo tilaisuus on heille tärkeä henkireikä surutyössä. Kun paikalla olleet ihmiset lähtevät, he jäävät taas yksin omine ajatuksineen ja kyyneleineen. Loppukaneetiksi haluaisinkin sanoa, että sitten kun mää kuolen, niin pitäkää vaan törkeet hyvät bileet, joissa kaikki iloitsee (fisunapsuja kaikille vauvasta vaariin) eikä mitään synkeitä itkuvirsikinkereitä. Surra ehtii sitten omalla ajallaan jos siltä tuntuu!
Minulla olisi niin hirveästi kerrottavaa, mutta niin vähän aikaa, kun traditional art&music in Namibia -luentosarja alkaa (jos alkaa.. tällä viikolla on ollut koulua kolmena päivänä, mutta vain 1,5 luentoa on toteutunut). Asun nykyään koulun hostellissa ja olen jo hieman saanut kavereitakin, joten en enää keekoile yksinäisenä lampaana pitkin Unamin käytäviä (joita muuten riittää). Netin kanssa on vain ollut ongelmia, niin en ole päässyt päivittelemään mihinkään suuntaan yhtään mitään. Ja toisaalta, on ollut paljon tekemistä, niin ei ole edes ehtinyt luoda ajatusta koneella istumiselle. Mut jos tää nyt tästä taas lähtis! Ja mää lähren nyt syömää aamupalaa (muroja ja makkaraaaaaaaaaaaaaaaa) koulun ruokalaan! Adios amigos!
Alla bussin ikkunasta otettuja kuvia kevyellä 20 tunnin matkalla Kapkaupungista Windhoekiin. Nää kaikki on Etelä-Afrikan puolelta. Aika tylsät maisemat.
Kymmenen päivää sitten viime postauksen on kyllä hurahtanut melkoisella vauhdilla, vaikka joskus tuntuu että aika täällä matelee ainakin 120 % hitaammalla tempolla kuin Suomessa. Ja niin varmaan onkin, ajalla ei täällä ole ihmisille niin paljon merkitystä. Kongosta kotoisin olevat kaverini kertoivat, että Namibiassa mennään kuitenkin edes jonkin verran aikataulujen mukaan, mutta kongossa taas ihmiset eivät arvosta yhtään aikaa. Jos tapaaminen on sovittu aamuseitsemäksi, niin ehkä puoli yhdeksän aikaan kannattaa alkaa valua paikalle. Ja tämä fakta tuli todistettua eilen, kun olimme heidän toissapäivänä kuolleen ystävä-tytön muistotilaisuudessa (mulla ei ollut illaksi mitään tekemistä, niin pojat pyysivät mukaan ajatuksella "lähdetään pitämään hauskaa"). Tilaisuuden piti alkaa neljältä, mutta mekin oltiin paikalla vasta puoli viiden jälkeen ja sen jälkeen ihmisiä valui paikalle tasaisena jonona aina kuuteen asti. Ja mikä parasta, itse kirkonmies saapui paikalle vasta viittä vaille seitsemän! Siinä vaiheessa jopa kongon aikakäsitykseen tottuneet toverini olivat alkaneet hieman kiemurrella penkeissään...
Itse tilaisuudesta.... Voi juku jos hautajaiset Suomessakin olisivat samankaltaisia! Tilaisuus oli järjestetty yksien kavereiden kotona, ihmiset lauloivat ja hymyilivät ja halailivat toisiaan ja tunnelma oli yllättävän kevyt kokoontumisen aiheeseen katsoen. Kesken rukouksen joku saattoi käydä jääkaapilla hakemassa hieman lisää kokista tai vastata puhelimeen ihan pokerinaamalla. Ja se musiikki... Vaikka paikalla oli vain kämäiset kiipparit ja akustinen kitara, niin ihmisten laulu oli niin kaunista. Kaikki lapsista aikuisiin lauloivat antaumuksella ja välillä sointi meni jopa moniääniseksi. Iha mieletöntä! Mut mitäpä Suomessa, ei meillä kirkossa, siellä istutaan selkäsuorana ja varoen liikahtamastakaan etteivät housunprässit vain menisi mutkalle. Jopa minulla, vaikka jonkin asteen paatunut pakana olenkin ja pastorin sanoma saattoi mennä osittain kuuroille korville, oli helppo olla ja hymyillä tuolla. Hyvät jamit!
Vaikka tilaisuudessa myös muisteltiin edesmennyttä tyttöä ja itkettiin jos siltä tuntui, niin suurimmaksi osaksi tunnelma oli varsin positiivisesti virittynyt. Eteenpäin mennään, vaikka vastoinkäymisiä tulee. Tytön omaisetkin olivat iloisia ja ystäväni kertoikin, että tuo tilaisuus on heille tärkeä henkireikä surutyössä. Kun paikalla olleet ihmiset lähtevät, he jäävät taas yksin omine ajatuksineen ja kyyneleineen. Loppukaneetiksi haluaisinkin sanoa, että sitten kun mää kuolen, niin pitäkää vaan törkeet hyvät bileet, joissa kaikki iloitsee (fisunapsuja kaikille vauvasta vaariin) eikä mitään synkeitä itkuvirsikinkereitä. Surra ehtii sitten omalla ajallaan jos siltä tuntuu!
Minulla olisi niin hirveästi kerrottavaa, mutta niin vähän aikaa, kun traditional art&music in Namibia -luentosarja alkaa (jos alkaa.. tällä viikolla on ollut koulua kolmena päivänä, mutta vain 1,5 luentoa on toteutunut). Asun nykyään koulun hostellissa ja olen jo hieman saanut kavereitakin, joten en enää keekoile yksinäisenä lampaana pitkin Unamin käytäviä (joita muuten riittää). Netin kanssa on vain ollut ongelmia, niin en ole päässyt päivittelemään mihinkään suuntaan yhtään mitään. Ja toisaalta, on ollut paljon tekemistä, niin ei ole edes ehtinyt luoda ajatusta koneella istumiselle. Mut jos tää nyt tästä taas lähtis! Ja mää lähren nyt syömää aamupalaa (muroja ja makkaraaaaaaaaaaaaaaaa) koulun ruokalaan! Adios amigos!
Alla bussin ikkunasta otettuja kuvia kevyellä 20 tunnin matkalla Kapkaupungista Windhoekiin. Nää kaikki on Etelä-Afrikan puolelta. Aika tylsät maisemat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti