No onpahan taas sattunut ja tapahtunut muutamaan päivään. Vaikka kamalan paljon täällä oleilustani tykkäänkin, niin arvatenkaan ei elämä aina ole yhtä ruusuilla tanssimista. Viime aikoina mut on tehnyt todella väsyneeksi semmoinen perustavanlaatuinen luottamuspula. Alusta lähtien on ollut melko selvää, että kaikilla parhaiksi ystäviksi pyrkivillä ei ehkä ole ihan puhtaimmat jauhot pussissa, mutta viime aikoina se on jotenkin oikein kärjistynyt äärimmilleen (voinee myös johtua siitä, että kulttuurishokkini on vasta siinä vaiheessa että kaikki ei enää olekaan vain kivakivaa jeejee:tä).
Edellisestä lienee turha narista sen enempää, riittänee kunhan vain aukaisee suunsa ja kertoo miltä tuntuu. Siinäpä ne todelliset ystävät sitten mitataan. Toinen luottamukseen liittyvä asia on kuitenkin jonkin verran suurempi. Minulle on alusta asti hoettu että tässä kaupungissa kannattaa pitää silmät avoinna ja olla hieman varuillaan koko ajan, niin päivällä kuin yölläkin, mutta viesti ei vain tahdo tämän puupään korvien väliin mahtua. Haluaisin vaan niin kovasti koko ajan uskoa kaikkea hyvää jokaisesta kaduntallaajasta ja vastaantulijasta. Sinisilmäisyyttäni on kuitenkin koeteltu jo vähän liiankin moneen kertaan tämän reissun aikan a ja pikkuhiljaa sekin alkaa nyppiä. Eli on siis ihan tavallista että annettuasi kolikon ostoskeskuksen edessä ontuvalle rähjäiselle miehelle, tämä sama heppu juoksee pian wilson kirwan lailla silmiesi edestä joltain muulta hetki sitten varastamansa tavarat taskussaan. Ja koko rahalla ostetaan tietenkin alkoholia, mitäpä muutakaan.
Ja vaikka laukustaan on jokaisen ryöstön jälkeen oppinut pitämään tiukemmin kiinni, niin en tälläkään kertaa osannut lainkaan aavistaa, että yöllä yliopiston portista kanssani sisään pyrkivä ja avuliaasti kanssani turvatiimiä paikalle porttia aukomaan huuteleva poika voisikin olla vain kiinnostunut omaisuudestani porttien sisälle pääsyn sijasta ja että yhtäkkiä puskasta voi hypätä myös toinen hänen liikekumppaninsa sinua hiillostamaan. Mutta opinpahan taas jotain. Jos ei muuta, niin tulipahan ainakin saatua hyvä äänenavaus, kilpajuoksuharjoitus ja kyynelkanavien tehopuhdistus. Ja kerta kerralta sitä muuttuu tehokkaammaksi hankkimaan menetettyä omaisuuttaan takaisin. Ja uusia tuttujakin kertyy. Mm. tänään poliisilaitokselle mennessäni pollari morjensti iloisesti jo ovella ja kysyi että mitähän neiti on tällä kertaa hävittänyt...
Mutta jokaisella pilvellä on silti se hopea reunus ja niin edelleen, ja niin edelleen.. Mulla on hirveen hyviä kamuja täällä ja ihmisiä jotka aidosti välittää. Kaverini ovat kilpaa yrittäneet keksiä kanssani tekemisiä mitä voi tehdä persaukisena ja kummasti ei ole viikkoon tarvinnut etsiä takseja iltaisin kotiin, kun aina on joku tarjoutunut heittämään yliopistolle. Eikä kukaan kavereistani tunnu enää luottavan minuun ja kykyyni pitää huolta itsestäni (jota vastaan tietenkin protestoin ankarasti), joten henkivartijoitakin on nyt sit löytynyt roppakaupalla. Haha!
Kuvat ei liity mitenkään kyseiseen valitusvirteen, vaan ovat parin viikon takaa sunnuntailta, jolloin kokkailin kamuilleni lupaamaani suomalaista ruokaa ja päädyin niinkin eksoottiseen vaihtoehtoon kuin makaronilaatikko ja porkkanaraaste, sillä mitään perinteisten ruokien raaka-aineita ei tuntunut lähikaupasta löytyvän (valinta voinee johtua myös puutteellisista kodinhengetär-taidoistani).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti