JAUUUUUUUUUU!! Matkalla ollaan. Joskin vasta Jämsässä, mutta onhan tääkin jo yli sata kilometriä Pieksämäeltä. Hihi.
Ajattelin tämmösen blogin tehrä, kerta nyt on iha hyvä syykin. Oon jo pitkään tietty haaveillut menestyvän blogikirjoittajan urasta, mutta ku ei musta oikein muoti- tai sisustusbloggaajaksi taida olla, poliittisia mielipiteitä en uskalla tuoda ilmi ja arkielämänikin on niin tasaista, että se unelma on sit aina vähä jäänny. Mut nyt ku mää lähden aprikkaa, nii on oikein hyvä tekosyy kirjoittaa edes vähäsen. Ihan tietenkin vain sen takia, et saa äiti ja isi ja iita ja saara ja miina ja lotta ja tuukka ja mummiukkimuorivaari ainaki tietää et missä meen ja mitä puuhailen. Kirjeitä en taida kirjoittaa, ja jos aiempia reissuja muistelee, niin postikortitkin saattaa tulla lähetettyä vasta Suomesta...
Matkasuunnitelma (joka tulee menemään varmaan tuhat kertaa uusiksi) on se, että tänään lennän Epsanjan rannikolle moikkaamaan kuopiolaisia kamuja ja hankkimaan kevyen päivetyksen (lue: huutavan punaisen hehkun) kalpeaakin kalpeammalle iholleni ja vähän lomailemaan ja sen semmmost (oikeesti vain kuulin siskoltani Saaralta et siellä sangriaa ja shotteja juodaan kuin vettä konsanaan). Ensi viikon torstaina olisi sitten tarkoitus lentää Kapkaupunkiin, hengailla Etelä-Afrikassa minkä kehtoo ja sitten kun kyllästyy, niin lähteä bussilla Windhoekiin Namibiaan. Yliopistolla alkaa luennot 23.7. ja sitä ennen pitäisi hoitaa rekisteröityminen koululle (joka voi kuulemma ottaa useita päiviä) ja etsiä asunto sun muuta sellaista. Mut mut, kaikki varmaan menee ihan uusiksi ja päälaelleen jokatapauksessa, niin ei huolia, African time -asenteella vaan liikenteeseen ja jumala mielessä ja mummi olkapäällä.
Eilisen ehkä hellyyttävimpiä hetkiä oli, kun olin sanomassa heippoja mummille ja ukille. Istuttiin kahveella keittiönpöydän ääressä, kun ukki lähti yhtäkkiä sakset kädessä viipottamaan hirveellä vauhdilla ulos takapihalle. Kyllähän me siinä ensin vähän säikähdettiin ja mummikin tais tokaista jotain "mitäköhän tuo kaheli nyt puuhaa", mutta sitten kun nähtiin että ukki kipitti (kyllä, todella kipitti) ruusupensaan luokse, niin tajuttiin viimein hänen tarkoitusperänsä. Kohta hän tuli takaisin violetin javalkoisen kukan kanssa ja kostein silmin hartain mielin totesi: "Tässä ovat sinun kotimaasi värit. Ota nämä kukat ja pidä niitä mukanasi. Vaikean hetken kohdatessa kosketa näitä, se auttaa." Seuraavana ohjelmanumerona olikin sitten vanhan miehen yksinlauluna esitetty Syysunelmia... Ei kuulemma nuotilla niin väliä, kunhan vain sanat kuuluu.
Et semmottii, nyt on kuulkaa mulla kukkaset päiväkirjan välissä ja mummi istumassa olkapäällä sormi pystyssä, nii eiköhä tää iha hyvin lähde menemään. Juna-veera kuittaa ja hiljenee, hyvää matkaa mulle!
Ps. Malagassa näyttäis olevan +36 astetta lämmintä ja aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. ;)
Ajattelin tämmösen blogin tehrä, kerta nyt on iha hyvä syykin. Oon jo pitkään tietty haaveillut menestyvän blogikirjoittajan urasta, mutta ku ei musta oikein muoti- tai sisustusbloggaajaksi taida olla, poliittisia mielipiteitä en uskalla tuoda ilmi ja arkielämänikin on niin tasaista, että se unelma on sit aina vähä jäänny. Mut nyt ku mää lähden aprikkaa, nii on oikein hyvä tekosyy kirjoittaa edes vähäsen. Ihan tietenkin vain sen takia, et saa äiti ja isi ja iita ja saara ja miina ja lotta ja tuukka ja mummiukkimuorivaari ainaki tietää et missä meen ja mitä puuhailen. Kirjeitä en taida kirjoittaa, ja jos aiempia reissuja muistelee, niin postikortitkin saattaa tulla lähetettyä vasta Suomesta...
Matkasuunnitelma (joka tulee menemään varmaan tuhat kertaa uusiksi) on se, että tänään lennän Epsanjan rannikolle moikkaamaan kuopiolaisia kamuja ja hankkimaan kevyen päivetyksen (lue: huutavan punaisen hehkun) kalpeaakin kalpeammalle iholleni ja vähän lomailemaan ja sen semmmost (oikeesti vain kuulin siskoltani Saaralta et siellä sangriaa ja shotteja juodaan kuin vettä konsanaan). Ensi viikon torstaina olisi sitten tarkoitus lentää Kapkaupunkiin, hengailla Etelä-Afrikassa minkä kehtoo ja sitten kun kyllästyy, niin lähteä bussilla Windhoekiin Namibiaan. Yliopistolla alkaa luennot 23.7. ja sitä ennen pitäisi hoitaa rekisteröityminen koululle (joka voi kuulemma ottaa useita päiviä) ja etsiä asunto sun muuta sellaista. Mut mut, kaikki varmaan menee ihan uusiksi ja päälaelleen jokatapauksessa, niin ei huolia, African time -asenteella vaan liikenteeseen ja jumala mielessä ja mummi olkapäällä.
Eilisen ehkä hellyyttävimpiä hetkiä oli, kun olin sanomassa heippoja mummille ja ukille. Istuttiin kahveella keittiönpöydän ääressä, kun ukki lähti yhtäkkiä sakset kädessä viipottamaan hirveellä vauhdilla ulos takapihalle. Kyllähän me siinä ensin vähän säikähdettiin ja mummikin tais tokaista jotain "mitäköhän tuo kaheli nyt puuhaa", mutta sitten kun nähtiin että ukki kipitti (kyllä, todella kipitti) ruusupensaan luokse, niin tajuttiin viimein hänen tarkoitusperänsä. Kohta hän tuli takaisin violetin javalkoisen kukan kanssa ja kostein silmin hartain mielin totesi: "Tässä ovat sinun kotimaasi värit. Ota nämä kukat ja pidä niitä mukanasi. Vaikean hetken kohdatessa kosketa näitä, se auttaa." Seuraavana ohjelmanumerona olikin sitten vanhan miehen yksinlauluna esitetty Syysunelmia... Ei kuulemma nuotilla niin väliä, kunhan vain sanat kuuluu.
Et semmottii, nyt on kuulkaa mulla kukkaset päiväkirjan välissä ja mummi istumassa olkapäällä sormi pystyssä, nii eiköhä tää iha hyvin lähde menemään. Juna-veera kuittaa ja hiljenee, hyvää matkaa mulle!
Ps. Malagassa näyttäis olevan +36 astetta lämmintä ja aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti